liisa.laine@kaleva.fi
Raha ei ole ainoa pähkäilyn aihe, kun Oulu miettii osallistumistaan parin vuoden päästä järjestettävään Shanghain maailmannäyttelyyn. Jos mukaan mennään, miljoonille pitäisi saada myös jotain vastinetta. Sitä ei tule, jos kansa vain lappaa puuduksissa osaston ohi. Miten erottua joukosta, kun kaikkea on jo kokeiltu?
Interaktiivisuus on päivän sana. Näyttelyvieras ei enää tyydy olemaan vain viileä tarkkailija - hänen pitää päästä kokemaan ja kokeilemaan. Kuulostaa hyvältä, mutta rajansa kaikella. Elämystä pukkaa joka tuutista, ja on todella vaikea enää keksiä mitään, mikä saa oikeasti kiinnostumaan.
Maailmannäyttelyt ovat paisuneet jättikokoisiksi Heurekoiksi tai Tietomaiksi. Shanghain näyttelyä mainostetaan historian kaikkien aikojen suurimmaksi. Vieraita odotetaan yli 80 miljoonaa, ja alue on yli kymmenen kertaa suurempi kuin tämän vuoden maailmannäyttely Espanjan Zaragozassa. On siinä talsimista.
Zaragozassa käyneet kertovat, ettei edes kolmessa päivässä ehtinyt tutustua kuin pieneen osaan näyttelyalueesta. Kun kunnollista opastusta ei ollut, vaikutelma jo näistä hehtaareista jäi aika sekavaksi.
Maailmannäyttely ei ole messutapahtuma. Käytännössä näytteilleasettajilla on varmasti myös kaupallisia tavoitteita. Kyseessä ei kuitenkaan pitäisi olla isäntämaan tai minkään muunkaan maan matkailunedistämistapahtuma, vaikka esimerkiksi Zaragozassa käyneet kertovat sen aika lailla siltä vaikuttaneen.
Zaragozassa oli kuulemma ihmetyttänyt myös se, ettei näyttelystä jaettu yleisölle ainakaan paikan päällä informaatiota kuin espanjaksi. Toivottavasti Kiinan Shanghaissa ei ole sama periaate.
Suomi on osallistunut maailmannäyttelyihin jo vuodesta 1851. Silloin sitä vasta pohdittiinkin, mitä meiltä oikein pitää näytille viedä. Näyttelyiden merkitys oli tuolloin aivan toinen kuin nykyään, kun teknisten, taloudellisten ja taideteollisten saavutusten esittelyyn ei oikeastaan paljon muuta paikkaa ollut.
Ensimmäisiin näyttelyihin Suomi osallistui kynttilöillä, päreillä, siemenillä ja muutamalla rullalla puuvillakangasta. Wieniin vuodeksi 1873 hankittiin jo satoja esineitä, ja niistä sai sittemmin alkunsa Suomen taideteollisuusmuseo. Näyttelyihin lähetettiin käsityöläisiä, taiteilijoita ja insinöörejä oppia saamaan. Niistä saatiin ideoita koululaitoksen, vakuutuslaitoksen tai vaikkapa työläisten asuinolojen kehittämiseen.
Ensimmäinen aivan oma paviljonki Suomella oli Pariisin 1889 näyttelyssä, joka muistetaan erityisesti Eiffel-tornin rakentamisesta. Elettiin insinööritaidon hurmiossa ja maailmannäyttelyissä uskottiin teollisuuden kykyyn kansakuntien yhdistäjänä.
Yhteyksien parantuessa teollisuus, kauppa ja insinööritaito alkoivat pärjätä ilman maailmannäyttelyjäkin. Pääpaino valui kulttuuriin. Seuraavassa Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 Suomen paviljongin rakensivat taiteilijat, jotka esittelivät Suomen viattomana ja luonnon voimalla toimivana paratiisina, jossa pahat henget (venäläiset) halusivat ajaa suomalaiset pois.
Nykyään maailmannäyttelyt ovat suurta showta, joilla on toinen toistaan korkealentoisempia tavoitteita. Esimerkiksi Shanghain teesit ovat "kaupungistumisen monipolvinen globaali kehitys" ja "yritys löytää myönteisiä ja optimistisia keinoja ihmiskunnan parhaaksi pitkälle tulevaisuuteen."
Olisiko ilmakitarasta mitään apua?