Kunta- ja maakuntaidentiteetit ovat hämmästyttävän tunneherkkiä asioita siihen nähden, kuinka vähän niillä on arjessa merkitystä. Näin on yhä aikana, jolloin kansalaisten liikkuvuus on suurta ja kotipaikat vaihtuvia.
Maakuntaidentiteetti näyttää syntyvän ihmiselle viimeistään 20. ikävuoteen mennessä. Sen jälkeen se ei vaihdu, on asuinpaikka sitten mikä tahansa.
Identiteettien välillä näyttää myös olevan jonkinlainen julkilausumaton ranking-järjestys. Tarkkaa järjestystä on vaikea kuvata, mutta muutamat identiteetit vaikuttavat selvästi vetovoimaisemmilta kuin jotkin toiset.
Viime vuosina imua on ollut lappilaisuuteen ja karjalaisuuteen. Työntöä on ollut hämäläisyydestä ja savolaisuudesta.
Tampereen seutu ei enää muista pohjoishämäläisyyttään vaan alueesta puhutaan nykyään yksinomaan Pirkanmaana.
Nähdäänkö hämäläisyys hitautena ja toimettomuutena?
Ehkä, lauletaanhan Hämäläisten laulussakin: ”On järkeä, on kuntoa, jos toimeen tartutaan.”
Savolaisuudesta on pyristelty irti Savonlinnassa. Osa eteläsavolaisen oopperakaupungin päättäjistä ajoi kaupungin strategiaan määritelmää, jonka mukaan Savonlinna olisi ”Savo-Karjalan saaristokaupunki”. Siis karjalainen kaupunki, jossa ainesosana savolaisuutta.
Historian ja maantieteen taju kuitenkin voittivat. Juhannuksen jälkeen kaupunginvaltuusto päätti luvuin 27 – 22, että Karjalaa ei luonnehdintaan ympätä.
Nimenmuutos olisi ollut kummallinen siinäkin mielessä, että Savonlinna ei edes kuuluu uuteen Savo-Karjalan vaalipiiriin.
Miksi Karjala sitten olisi kuulostanut vetävältä? Ehkä sanassa on jotain kiehtovaa eläväisyyttä, jota Karjalan pääkaupunkiin Viipuriinkin liitettiin.
Mutta on Savoakin yritetty omia. Joitakin vuosia sitten Kuopiosta johdettu Pohjois-Savon liitto halusi muuttaa nimensä Savon liitoksi. Se oli isottelua.
Aikeen taklasi nurin tuolloinen hallintoministeri, savonlinnalainen Jouni Backman, joka muutama päivä sitten ylpeänä muisteli tapahtumaa Savon Sanomissa. Hän muistutti päätöksen pohjaksi tehdystä selvityksestä, jonka mukaan sana Savo liittyi alun perin Mikkelin tienooseen eikä Kuopioon.
Lappilaisuuden vetovoima näkyy muun muassa siinä, että maakunta nimeltään Perä-Pohjola on hävinnyt lähes näkymättömiin. Siihen kuuluvat kunnat ilmoittavat iloisesti olevansa Lappia. Kieltämättä Perä-alue ei kuulostakaan niin lumoavalta.
Kuusamoakin on markkinoinnillisista syistä puskettu Lapiksi osaksi, mutta toistaiseksi Pohjois-Pohjanmaa on pitänyt omansa. Mutta pakko myöntää, että mielikuvissa Kuusamoa Karhunkierroksineen ei herkästi liitä Pohjanmaahan.
Pohjanmaa-käsite on kaikkiaan sekaannuksen vallassa. Etelä-Pohjanmaalla on haluja kahmia koko sana vain sen maakunnan ja ”pohojalaasten” omaksi.
Virheellistä käsitystä vahvistaa moni tekijä, muun muassa sinänsä erinomainen kirjailija Antti Tuuri, jonka Pohjanmaa-kirjan nimen olisi pitänyt olla Etelä-Pohjanmaa.
Maassa on myös virallinen maakunta nimeltään Pohjanmaa, joka on ihan muuta kuin Etelä-Pohjanmaa. Pohjanmaa-niminen maakunta on käytännössä ruotsinkielinen Pohjanmaa, ruotsiksi Österbotten. Etelä-Pohjanmaan virallinen maakuntanimi on niin kuin pitääkin Etelä-Pohjanmaa.
Usein köyhät ja vähäväkiset maakunnat ja alueet saavat kielteisen imagon. Näin on muuallakin kuin Suomessa. Siihen nähden Kainuun imago on hämmästyttävän vahva.
Jokin ansio asiassa on Ilmari Kiannon ja Oskar Merikannon mahtipontisella maakuntalaululla, vaikka sillä onkin karmea nimi Nälkämaan laulu.
Myöhempiin itsetunnon pönkkiin kuuluu esimerkiksi Sotkamon Jymy, pesäpallon uskomaton menestystarina.