Entisen työhuoneen seinällä roikkui taulu, johon virolainen taiteilija Leonhard Lapin oli kirjoittanut Viron lipun päälle sanat "Mida teha kui midagi ei ole teha". Taulun syntyessä elettiin vuotta 1996. Alle kymmenessä vuodessa Viron itsenäisyyshuuma oli vaihtunut hämmennykseen.
Mitä tehdä, kun ei mitään voi tehdä? Kysymys taitaa nykyään päteä muuallakin kuin Virossa. Hämmennys tuntuu olevan monen tavallisen kansalaisen ja päättäjän vallitseva mieliala.
Ilmassa on epämääräistä tyytymättömyyttä tai selkeää kiukkua, etenkin poliitikkojen suuntaan. Kaikki tuntuu niin äärimmäisen mutkikkaalta ja vaikeasti hallittavalta. Menestystä näyttävät keräävän ne, jotka tarjoavat yksinkertaisia vastauksia mutkikkaisiin kysymyksiin. Niin on Suomessa, mutta niin on monessa muussakin maassa. Eikä sitä kaikkea voi laittaa internetin keskustelupalstojen syyksi.
Maa toisensa jälkeen ajautuu jonkinlaiseen halvaukseen. Jotkut romahtavat kokonaan: plops, sinne meni Islanti (kun islantilaisia nykyään tapaa, he tuntuvat kaiken kokemansa jälkeen olevan sarkastisen huumorin mestareita. Voittavat siinä jopa satakuntalaiset). Sitten meni Kreikka, sitten Irlanti.
Ellei talous romahda, sitten ainakin politiikka salpautuu. Vaaleja ratkaistaan hyvin pienillä marginaaleilla ja hallituksia saadaan kasaan vain väkisin, eikä kaikissa saada ollenkaan. Italia on muuttunut valtiosta vitsiksi. Belgiaa ei hallitse kukaan tai mikään, se vain on. Ruotsissa päädyttiin aivan pattitilanteeseen. Samoin Australiassa, samoin Hollannissa. Eikä se kaukana taida Suomessakaan kohta olla.
Entä mitä auttaa vaalivoitto? Saksassa on liittokansleri Angela Merkel aivan epäsuosiossa. Ranskassa presidentti Nicolas Sarkozy on kadottanut kaiken, mitä hänellä kerran oli, ja lakot vain jatkuvat. Yhdysvalloissa Barack Obama voitti vaalit komeasti. Kaksi vuotta siitä ja demokraattipuolue on veto poissa matkalla kohti vaalitappiota. Koko mahtava maa näyttää repeävän poliittisesti kahteen aivan eri leiriin, joiden väliltä yhteydet katkeilevat, ja lopputuloksena on mahdottomuus ajaa mitään politiikkaa.
Demokratia on, niin uskomme, paras koskaan keksitty hallintotapa. Mutta syystä tai toisesta ei demokraattisten vaalien kautta tahdo enää ratketa oikein mikään. Päädytään tilanteisiin, joissa hallitseminen ei vain suju..
Yksi yhteinen piirre tässäkin luetelluilla mailla on. Ne ovat vauraita läntisiä valtioita, jotka ovat tottuneet olemaan rikkaita. Nyt ne ovat vauraita toki yhä, mutta veloissaan, liikkumavarat mennyttä. Tulevaisuus näyttää lupaavan vain lisää velkaa ja vähemmän liikkumavaraa.
Toisaalla menee toisin. Brasiliassa presidentti Lula da Silvan päättyvä kausi on ollut loistava menestys kaikin puolin, taloudellisesti ja henkisesti. Kiinalla menee aina vain lujaa. Demokratiasta se ei piittaa mutta avautuu silti, ja sen maan kommunistit ovat osoittautuneet maailman parhaiksi kapitalisteiksi.
Länsi tottui olemaan kaiken kärjessä. Nyt sen asema muuttuu ja murtuu ja hallitukset vaikuttavat talouden kosmisten voimien neuvottomilta pelinappuloilta. Siinä voi olla yksi tiedostamaton selitys: jostainhan tämä joka puolella leviävä epämääräinen voimattomuuden ja kyllästymisen tunne on lähtöisin.
Ei tällaisiin kysymyksiin ole vastausta vanhoilla puolueilla, mutta ei kyllä uusillakaan.
Silti rajansa surkuttelulla länsimaiden perikadosta. Ainakin pohjoismaat (unohdetaan tästä nyt Islanti) ovat yhä niin hyvässä kunnossa kuin vain valtio voi olla, eikä täällä mikään romahdus uhkaa minkään kulman takana. Yleinen elämisen laatu ja monet muut asiat ovat kadehdittavan hyvässä kunnossa, vaikka kaikista ei siltä tunnu.
Itse asiassa poliittisen hallitsemisen vaikeus ja vallan jättäminen vahvoille virkamiehille ei ole välttämättä ollenkaan hassumpi olotila, jos ei valtio ole ihan kuralla. Se saattaa estää tekemästä suuria päätöksiä, mutta samalla se estää tekemästä suuria virheitä. Jos karismaattisia johtajia ja heidän seuraajiaan alkaa ilmestyä, silloin ollaan menossa suoraa kohti vaikeuksia.