Menneenä syksynä toimitettujen kunnallisvaalien tuloskommenteista tuli vahvasti se vaikutelma, että kunnallisvaaleista ollaan tekemässä - tai on ehkä jo tehtykin - ensisijaisesti eduskuntavaalien välivaalit. Niiden päämerkitys ja -tavoite olisi siis mitata eduskuntapuolueiden kannatuksen muutoksia kesken eduskunnan vaalikautta.
Tähän näkyy keskittyneen media, ja puolueet myötäilevät, ainakin ne puolueet, joiden katsotaan "voittaneen" kunnallisvaalit, mitä se sitten merkitseekin. Ehkä jotain, mikä selviää, kun lasketaan puolueitten prosenttiosuuksia koko valtakunnassa annetuista äänistä - ja unohdetaan sekin pikku seikka, että kunnallisvaaleissa voi äänestää toista puoluetta kuin valtiollisissa.
Tämäkö on itsehallintodemokratian tarkoitus? Ei kai. Kunnilla on sekä yhteisiä ongelmia että aivan erityisiä, vain yhtä tai muutamaa kuntaa koskevia pulmakysymyksiä, jopa sellaisia,jotka jakavat jonkin kunnan asukkaat eri leireihin puoluesympatiaan katsomatta. Näihin ongelmiin, mihinkään niistä, ei löydy lääkkeitä kunnallisvaalien palauttamisesta valtakunnallisen puoluekannatuksen mittariksi.
Yhteisiin ongelmiin kuuluu se, että kunnat eivät ole samanlaisia itsehallintoyksikköjä kuin joskus ennen. Kunnallisten elinten toimivallan käyttöä on kytketty valtionhallinnon ohjaukseen etenkin sen johdosta, että kuntien lakisääteiset tehtävät ovat laajentuneet merkittävästi hyvinvointivaltion kehityksen myötä. Eduskunta antoi 1970- ja 1980-luvulla esimerkiksi kansanterveyslailla, sosiaalihuoltolailla ja peruskoululailla keskeisten peruspalvelujen tuottamisen kuntien ja kuntayhtymien vastuulle ja toteutettavaksi.
Kunnallinen verotusoikeus oli alun perin tarkoitettu kattamaan ensi sijassa kuntien vapaaharkintaisista tehtävistä ("kunnan yhteisistä asioista") aiheutuvat kulut. Vanhaa ideaa tuli täydentämään ja muuttamaan järjestelmä, jossa valtio siirtäessään lailla kunnille pakollisia tehtäviä osallistuu niiden hoidosta aiheutuviin kustannuksiin valtionapujen ja -osuuksien muodossa. Kunnille jäi silti tietty taloudellinen omavastuu ja oma harkinta myös pakollisten tehtävien toteuttamisessa.
Kuntien harkintavaltaa peruspalveluja rahoittavien valtionosuuksien käyttämisessä jopa lisättiin 1990-luvun alussa.
Kuntien varallisuusasema vaihtelee melkoisesti. Entä sitten? Eikö ole asioitten luonnollista kulkua, että rikas kunta pystyy antamaan asukkailleen paremmat palvelut kuin köyhä? Ei se aivan näin ole.
Vuonna 1995 tuli voimaan perusoikeusuudistus. Siitä lähtien perustuslaki on taannut kaikille oikeuden juuri noihin julkisyhteisöjen ("julkisen vallan") tuottamiin peruspalveluihin niin sanottuina hyvinvointioikeuksina. Nämä oikeudet on taattu kaikille yhtäläisen vähimmäistason mukaan riippumatta ihmisen kotipaikasta, toisin sanoen katsomatta siihen, minkä kunnan jäsen kukin on. Ensisijainen vastuu tässä on kunnilla.
Mutta jos ne eivät pysty tätä velvoitettaan täyttämään, valtiolla on viimekätinen vastuu asioiden hoitamisesta. Tosin kuntien epäonnistuminen tässä, toisin sanoen ihmisten yhdenvertaisuuden vaarantuminen, tuo vakavan kriisin koko kunnalliseen itsehallintojärjestelmään.
Lehdistössä on kirjoitettu, että sos.dem. puolue voitti kunnallisvaalit vetoamalla siihen, ettei kunnissa saa vaarantaa peruspalveluja. Teema sinänsä on tietysti aivan oikea, mutta osoite on osaksi väärä. Köyhät kunnat voivat tietenkin yrittää nostaa palvelutasoaan kunnallisveron veroprosenttia korottamalla, mutta sekin on vastoin kaikkien suomalaisten yhdenvertaisuutta eikä edes pitkälle auta.
"Ei saa vaarantaa peruspalveluja"
-vaatimuksen ensisijaisena osoitteena pitäisi oikeastaan olla eduskunnan, joka lailla säätää valtionosuuksista, ja hallituksen, joka valvoo palvelujärjestelmän toimeenpanoa, toteuttaa valtion budjettia ja valmistelee lakien muutokset.
Jos hyvinvointioikeuksien takuu otetaan vakavasti ja jos kuitenkin samalla peruspalvelut edelleen halutaan pitää ensi sijassa itsehallintoyksikköjen huolena, on harkittava monenlaisia tarkistuksia nykyjärjestelmään. Valtionhallinnossa pitää tarkemmin seurata, mitä kunnissa tapahtuu lakisääteisten tehtävien lohkolla. Toisaalta kuntakoon kasvattaminen kuntia yhdistämällä tuskin on paras keino tehostaa palvelujen tuottamista, sillä kun on sivuvaikutuksia.
Demokratiaa ajatellenhan pieni kunta on aina parempi ratkaisu kuin iso: pieni kunta on lähempänä ihmisiä. Sitä paitsi se korruptio, jota kunnallishallinnossa siellä täällä on ilmennyt esimerkiksi grynderien, kaavoittajien ja pankkien liittoutumina, pääsee suuressa kunnassa helpommin rehottamaan kuin pienessä.
Parempi tehostamismalli voisi olla ylemmänasteisen itsehallinnon kehittäminen, ja työnjako kunnan ja ylemmän tason yksikön kesken. Siis se malli, jota on lähdetty seuraamaan Kainuun itsehallintokokeilussa. Maakunta huolehtii pääosasta nykyisten kuntien vastuulla olevista sosiaali- ja terveyspalveluista sekä eräin osin opetustoimen tehtävistä. Tavoitteena on palveluiden tuottaminen, kaiketi suunnilleen entisellä rahalla mutta tähänastista tehokkaammin. Niin sanotut lähipalvelut turvataan jokaisessa kunnassa.
Kainuun mallille voi toivottaa menestystä. Jos se onnistuu, siitä voidaan ottaa esimerkkiä muualla.
Entä muita hyviä uuden vuoden toivotuksia kunnalliselle itsehallinnolle? Seuraaviin kunnallisvaaleihin voi toivoa - tarpeen niin vaatiessa - yhden asian vaaliliittoja, jotka sekoittavat puoluekannatuksen laskijoitten konsepteja. Kunnalliset kansanäänestykset tekisivät myös terää.
Vielä parempaa olisi, jos sellaisen järjestämiseen olisi pakko, kun tietty osa kuntalaisista sitä vaatii.