Belgian valtio alkaa näyttää turhalta ja elinkelvottomalta, kun sen puoliskot liukuvat erilleen. Maakuntavaltiot tekevät paluuta Eurooppaan.
Brysselissä on Euroopan unionin päämaja, siellä on sotilasliitto Naton päämaja, mutta siellä ei ole ollut Belgian hallitusta sitten kesäkuun. Silloin pidettiin vaalit, eikä hallitusneuvotteluissa ole tähän mennessä päästy puusta pitkään.
Mikä omituisinta, kukaan ei tunnu suuresti kaipaavan koko hallitusta. Belgia toimii kuten ennenkin. Sen sijaan tilanne on johtanut jatkuvasti kiihtyvään keskusteluun siitä, onko Belgian valtion tarpeen olla edes olemassa.
Historia ei hevin tunne toista tapausta, jossa jokin valtio väsähtää noin vain ja alkaa pohtia olemassaolonsa merkitystä, ilman mitään ulkoista kriisiä tai mullistusta. Euroopassa tapaus Belgiaa muistuttaa eniten Tshekkoslovakian helppo hajoaminen kahtia, mutta se liittyi itäisen Euroopan myllerrykseen 1990-luvun taitteessa.
Skotlannissa on itsenäisyyspuolue, Quebec on jo pari kertaa ollut hilkulla irrota Kanadasta, katalonialaisilla on omia haaveitaan Espanjassa. Uusien valtioiden rauhallinen synty ei ole mahdotonta, mutta kaikissa näissä esimerkeissä pienempi ja selkeästi erottuva osa pyrkii eroon isommastaan. Hajotessaan Belgia sen sijaan katoaisi tyystin kartalta, ja tilalle tulisi kaksi pientä, tosin kooltaan lilliputtisarjaan kuuluvaa Luxemburgia suurempaa maakuntavaltiota.
Euroopan piti yhdentyä, ei pirstoutua. Silti juuri rauhanomainen yhdentymiskehitys on antanut alueellisuuden nousta valtion yli siellä, missä se on noustakseen. Useimmat maat, mukaan lukien Suomi, rakentuvat hyvin vahvan ja yhtenäisen kansallisen identiteetin varaan. Belgiassa se on ollut aina heikko.
Ranskankielinen Vallonia ja flaaminkielinen Flanderi itsenäistyivät Belgiaksi 1830 Napoleonin sotien jälkimyllerryksissä. Sitä ennen nuo läntisen Euroopan sydänseudut olivat kuuluneet muun muassa Alankomaille, Ranskalle, Itävallalle, Espanjalle ja Burgundille. Hallitsijat vaihtuivat, kaupungit ja niiden kulttuuri kukoistivat. Belgian monarkia on alusta pitäen rakentunut kahden erilaisen alueellisen, kulttuurisen ja kielellisen identiteetin varaan.
Silti Belgian hajoaminen ei ole ollut tätä ennen vakavasti otettava mahdollisuus, vaikka se onkin ollut pitkäaikainen puheenaihe. Aihe on nyt esillä, koska toimivan enemmistöhallituksen synnytyskivut ovat nyt tavanomaista kovempia. Sellaiseen tarvittaisiin puolueita molemmin puolin kielirajaa ja yhteinen näkemys tavoitteista.
Ei ole vieläkään kovin uskottavaa, että poliittinen kriisi johtaisi Belgian "avioeroon", mutta sekin vaihtoehto on yhä enemmän esillä, ellei Belgian hallituspula ala hellittää. Pulma on kärjistymässä, sillä ensi vuoden budjettia ei voida valmistella. Vielä ei ole sentään niin pitkällä, että tehtäisiin hajoamisen varalle suunnitelmia esimerkiksi Brysselin asemasta, ison valtionvelan jaosta ja muista vaikeista asioista.
Vaikka Belgia jatkaisi valtiona, sen puoliskot elävät joka tapauksessa toisistaan paljon piittaamatta. Ei uutta auringon alla: Eurooppa on ennenkin ollut pullollaan pikkuvaltioita ja ruhtinaskuntia, jotka joko ovat tai eivät ole olleet muodollisesti itsenäisiä. Nykyinen jäykkä kansallisvaltioajattelu ei ole historiallisesti kovin vanhaa perua.
Belgian ulkopuolella tuskin kukaan toivoo hajoamista, mutta lopulta ketään ei kovin paljon hetkauta, onko Belgia valtiona olemassa vai ei. Paikallinen elämä ei muutu, ja ihmiset, tavarat ja rahat liikkuvat joka tapauksessa vapaasti. Sellaista on pidettävä kypsyyden merkkinä. Hyvä vertailukohde on Kosovo, jossa itsenäistymisen seuraus voisi olla uusi sota.