Rahoitus- ja kiinteistömarkkinoilla syntyy silloin tällöin kuplia. Kuplassa arvopapereiden tai kiinteistöjen hinnat nousevat tavalla, jota ei voi perustella millään järkevällä syyllä.
Yhteistä kaikille kuplille on se, että niiden olemassaoloa ei tunnisteta tai haluta myöntää ennen kuin vasta sitten, kun ne puhkeavat ja hinnat romahtavat.
Kuplien syntymiseen voi olla monenlaisia syitä. Joskus sysäyksen on antanut liian kevyt rahapolitiikka tai muista syistä vauhdittunut velkaantuminen. Joskus taas koko kupla on perustunut tuulesta temmatuille odotuksille.
Kuplan puhkeamisen seuraukset ovat aina ikäviä. Viheliäisimpiä ne ovat silloin, kun kupla on rakentunut velkaantumiselle.
Äskettäin kansainväliseen keskusteluun on ilmestynyt uusi termi, hiilikupla. Tämä termi on Suomessa vielä melko tuntematon. Viime kesänä asiaa nosti esille ajatushautomo Demos Porin SuomiAreenan yhteydessä järjestämässään seminaarissa.
Hiilikupla tarkoittaa sitä, että esimerkiksi öljy- ja kaasukenttiä omistavien yritysten pörssiarvo ei vielä heijasta onnistunutta ilmastopolitiikkaa, siitä nimi kupla.
Ensimmäisen vakavan varoituksen hiilikuplasta esitti London School of Economicsin professori Nicholas Stern viime vuoden keväällä. Sternin mukaan vain noin viidennes maailman tunnetuista fossiilisista polttoainevarannoista voidaan käyttää, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan rajoittaa kahteen asteeseen.
Ei ole syytä epäillä, etteikö tämä arvio nykytietämyksen valossa pitäisi suurin piirtein paikkaansa. Kansainvälinen energiajärjestö IEA on päätynyt tulokseen, jonka mukaan vain kolmannes tunnetuista fossiilista varannoista voidaan ottaa käyttöön, mikäli kahden asteen ilmastopoliittiseen tavoitteeseen halutaan päästä.
Toisin päin katsottuna tämä merkitsee sitä, että 70–80 prosenttia varannoista täytyy jättää maahan ikuisiksi ajoiksi.
Merkittävä osa näistä varannoista on pörssiyhtiöiden hallussa. Jos ilmastopolitiikka on uskottavaa, fossiilisia varantoja omistavien pörssiyhtiöiden osakekurssien tulisi romahtaa, koska hiilen ja öljyn tuotannosta syntyvät odotetut voitot pienenevät.
Koska näin ei ole käynyt, voidaan Sternin mukaan puhua hiilikuplasta. Kupla puhkeaa sinä päivänä, kun ilmastopolitiikka muuttuu uskottavaksi. Odotetut voitot jäävät tulematta, koska suurin osa voiton lähteenä olevista varannoista täytyy jättää maahan. ”Korkeahiilisten” yhtiöiden osakekurssit romahtavat ja niiden liikkeeseen laskemien joukkovelkakirjojen korot nousevat.
Hiilikuplan puhkeamiseen on jo alettu varautua. Pankit ovat alkaneet palkata analyytikkoja arvioimaan pörssiyritysten riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. Yksityissijoittajia varten on luotu ”vähähiilisiä” rahastoja. Niihin sijoittamalla voi yhtä aikaa sekä pienentää riskiä että keventää omaatuntoa. Ruotsin evankelisluterilainen kirkko on näyttänyt esimerkkiä. Se on luopunut kaikista ”korkeahiilisiin” yrityksiin tekemistään sijoituksista.
Kuluvan vuoden alussa Euroopan parlamentin vihreä ryhmä selvitytti ulkopuolisilla konsulteilla suurimpien eurooppalaisten rahoituslaitosten ”korkeahiilisiin” yrityksiin tekemien sijoitusten määrän. Selvityksen mukaan tällaisia sijoituksia olisi noin 1 000 miljardin euron edestä.
Vaikka summa voi tuntua suurelta, ”korkeahiilisiin” yrityksiin tehdyt sijoitukset muodostavat kuitenkin suhteellisen pienen osan kaikista rahoituslaitosten tekemistä sijoituksista. Suurimmat riskiasemat ovat eläkeyhtiöillä, keskimäärin viisi prosenttia kaikista osakesijoituksista.
Suomalaisella Kevalla vastaava luku oli 12 prosenttia, yksi Euroopan korkeimmista.
Näillä suhdeluvuilla merkittäväkään osakekurssien lasku ja joukkovelkakirjojen korkojen nousu ei yksinään vaarantaisi koko rahoitusjärjestelmän vakautta. Toisaalta jos yleinen tilanne on valmiiksi haavoittuva, hiilikuplan puhkeaminen voi laukaista ketjureaktion, finanssikriisin uuden aallon.
Sijoittajien riskit eivät kuitenkaan voi olla suurin hiilikuplan puhkeamiseen liittyvä huolenaihe.
Samalla kun ”korkeahiilisten” yritysten osakekurssit laskevat, alenevat myös fossiilisten polttoaineiden hinnat. Sen seurauksena niiden kysyntä nousee, ja samalla kasvavat päästöt. Näin ilmastopoliittisen tavoitteen saavuttaminen siirtyy yhä kauemmaksi (Kaleva 27.11.2009). Ainoa tapa torjua tällainen kehitys on nostaa rankasti päästöjen hintaa tavalla tai toisella.
Suuri osa fossiilisista polttoainevarannoista, erityisesti öljystä, on muiden kuin pörssiyhtiöiden hallussa. Omistajina on sellaisia valtioita, kuten Saudi-Arabia ja Venäjä, joiden koko valtiontalous perustuu fossiilisten polttoaineiden tuotannolle ja viennille. Näille maille hiilikuplan puhkeaminen ei tuo pelkästään pääomatappioita, vaan kysymys on eloonjäämisestä. Se tekee ilmastopoliittisen yhtälön ratkaisemisen entistä vaikeammaksi.
On olemassa toinenkin vaihtoehto. Se on se, että ilmastopolitiikassa ei vieläkään päästä eteenpäin. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja ilmaston lämpenemistä ei onnistuta rajoittamaan.
Myös tällä on merkittäviä kielteisiä vaikutuksia taloudelliseen hyvinvointiin, kuten Nicholas Stern vuonna 2006 julkaisemassa raportissaan osoitti. Katastrofaalisiin kehityksen taloudellisia vaikutuksia taas ei pysty arvioimaan kukaan.
Kirjoittaja on johtokunnan neuvonantaja Suomen Pankissa.
Kolumni