Edessä on piinallinen, monen kuukauden pituinen juhlaton kausi. Vanha kansa kutsui tätä aikaa ennen muinoin selkäviikoiksi. Kukaan nykyajan järkevä tuskin kykenee enää saamaan selville, mitä selkäviikot tarkoittavat.
Talven selkääkö, makaamisesta kipeytynyttä selkää vai kauan aikaa jatkuvia pieksäjäistä?
Ja entä mitä on vanha kansa?
Vanhaksi kansaksi tavataan sanoa sellaista asujaimistoa, joka eleli silloin kun kesät tuoksuivat leikatulle ruoholle ja hiihtonietoksia oli jo lokakuussa. Vanha kansa nautti tönkköön suolattua lihaa, keitti potut maitoon ja piti maan hallitsijaa, Aleksanteri II:sta, mahdottoman mukavana miehenä.
Tuollaisen väen suuhun voi laittaa mitä tahansa - näin jälkikäteen.
Tiedättekö, montako vanhan kansan miestä tarvittiin vaihtamaan kerrostalokolmion keittiön hehkulamppu?
Ei yhtään, tiskatkoon akka astiat pimeässä.
Entä montako vanhan kansan akkaa tarvittiin, että saatiin yksi palanut hehkulamppu vaihdettua?
Ei yhtään, sillä aina näistä vaikeuksista ovat naiset Suomessa pimeässä selvinneet.
Sellaista kerrotaan, että viimeinen vanhan kansan ihminen asui Pateniemessä tuossa 1990-luvun taitteessa.
Haukiputaalainen insinööri oli ollut matkalla Ouluun kännyköitä valmistamaan ja siltä oli auto hajonnut sen puutalon viereen, jossa vanha asua retosti.
Putaalainen oli rymistellyt taloon lataamaan nmt:nsä akkua ja soittamaan korjaamoon.
Vanhan kansan pirtissä oli istunut kiikkutuolissa puolisokea sika, joka anteli laitteelle vauhtia tekojalalla niin että kopina oli kuulunut. Mitä perk... oli putaalaiselta päässyt. Onpa siinä erikoinen porsas.
Pirtin nurkasta, lehmäntaljojen alta oli vanhan kansan ukko önähtänyt, että sika loukkasi silmänsä talvisodassa, kun pommittivat ryssät Oulua. Sille oli hehkuva kekäle lentänyt silmämunaan.
No entä tuo puujalka, kysyi insinööri.
Noinko pölijäkö sinä olet, oli ukko kohottanut päätään. Ei kai me vanhan kansan ihmiset nyt koko sikaa yhden joulun takia tapeta.
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi