Oopperan parissa törmää jatkuvasti ilmiöön, että kaikkien laulajien sanoista ei varsinkaan ylärekisterissä laulettaessa saa selvää. Huonomaineisimpia tässä suhteessa taitavat olla korkeat sopraanot, jotka dramaattisimmillaan voisivat yhtä hyvin laulaa aarioita Helsingin puhelinluettelosta.
Osin juuri ymmärrettävyysongelmien vuoksi oopperatalot ovat ottaneet käyttöön tekstityslaitteita, joiden avulla libreton pääkohdat heijastetaan näyttämön yläpuolelle.
Australiassa hiljattain julkaistut tutkimustulokset osoittavat, ettei oopperassakävijän tarvitse potea alemmuuskompleksia ja pelätä rahvaaksi leimautumista, mikäli sopraano tuntuu vain kirkuvan omiaan eikä sanojen sisältö aukea millään tunnetulla ihmiskielellä.
Elodie Joliveaun, John Smithin ja Joe Wolfen Uuden Etelä-Walesin yliopistossa tekemissä kokeissa (www.phys.unsw.edu.au) osoitettiin, että äänen korkeuden noustessa laulajat tosiaankin muuntelevat vokaalilaatuja sillä tavoin, että niiden tunnistaminen olennaisesti vaikeutuu kuuntelupuolella.
Ilmiöstä käytetään englanninkielistä termiä 'formant tuning', formanttien virittäminen. Formantilla tarkoitetaan luonnollisen äänteen yläsävelspektrissä todettavissa olevaa vahvistunutta osavärähtelyaluetta.
Hyötysuhde paremmaksi
Vokaalit erotellaan formanttiensa välisten suhteiden perusteella, ja fysikaalisesti tarkastellen sopraanon ylä-äänet luonnostaankin sisältävät vähemmän formantti-informaatiota kuin matalammat äänet.
Vokaalien vääntelylle on tietenkin vankkoja käytännön perusteita. Laulajan voimankäytön hyötysuhde ainakin paranee, kun hän siirtää resonaation vahvistusalueita eli formanttejaan siten, että nuottien määräämät harmoniset yläsävelet paremmin osuvat niihin.
Joliveaun, Smithin ja Wolfen havaintojen mukaan laulajat saavat äänen kuuluvuuden ja värin pysymään tasaisempana ylärekisteriin siirryttäessä muun muassa leukaa laskemalla ja suuta levittämällä.
"Totta kai formanttien virittämisessä välillä uhrataan ymmärrettävyys. Sen, joka on kiinnostunut 'limakalvoakrobatiasta' eli korkealta ja kovaa laulamisesta, pitää tämä perusasia vain hyväksyä", sanoo Oulun yliopiston foniatrian professori Erkki Vilkman.
Vilkmanin mukaan laulun kuuluvuuteen vaikuttaa sekin, millaisen äänen painetason laulaja pystyy tuottamaan.
Lauluformantti ratkaisee
Varsinkin miehillä kolmas ja neljäs formantti usein niputetaan yhteen ja niistä käytetään yhteistä nimitystä 'lauluformantti'. Se sijaitsee 2-3 kHz:n välillä.
"Tunnettu ruotsalainen tutkija Johan Sundberg on julkaissut klassisen kuvan, johon on piirretty orkesterin ja tenori Jussi Björlingin spektrit. Ne menevät muuten kokonaan päällekkäin, paitsi jossakin 2,5 kHz:in kohdalla on hyvin voimakas Jussin möykky eli lauluformantti. Sitä kutsutaan myös 'ringiksi'. Basso Martti Talvelalla tällainen korkeitten taajuuksien vahvistuminen, äänen metallikkuus, oli erityisen vahvaa. Kun äänessä on riittävästi metallia, se kantaa yli orkesterin äänispektrin", Erkki Vilkman kertoo.
Vilkman ei kuitenkaan allekirjoita uskomusta, että laulajan kallon rakenteella esimerkiksi olisi merkitystä osuutta äänen laatuun.
"Ilmeisesti pää saa olla umpiluuta eikä se silloinkaan estä hienosti resonoivan lauluäänen tuottamista. Laulajan omat fysiologiset ominaisuudet pikemminkin ohjaavat laulutekniikkaa, kun hän hakee ja saa tuntemuksia otsasta tai poskionteloista. Onteloissa tapahtuvilla värähtelyillä ei ole merkitystä suusta ulos tulevaan ääneen sinänsä. Värähtelyt tulevat tietysti kasvojen luistakin läpi, mutta niiden taso on kovin heikko."