Valintatilannetta lähestyvässä kokoomuksessa pohditaan päät höyryten, kuka pysäyttäisi puolueen luisun alas. Yleisemminkin voi kysyä, millainen pitää hyvän poliittisen johtajan olla. Vaatimukset ovat ristiriitaisia. Ihan kuin laulussa, jossa kysytään, mitä miehen pitää olla.
Mitä pistäisivät kokoomuslaiset pätevyysvaatimukseksi, jos hakisivat lehdessä puheenjohtajaa? Pitäisikö hänen olla sopivan pehmo. Se olisi modernia ja vetoavaa. Niin no, pehmosta tulee mieleen vaikkapa Ville Itälä. Miksi ei myös Pertti Salolainen. Harva edes muistaa, että hänkin oli puoluejohtaja.
Kovis ei kuitenkaan sovi, eihän. Liika itsepäisyys ja kentän huomiotta jättäminen uhkaisi kannatusta ja rassaisi puoluekenttää. Sellainen hahmo olisi kuin - äh - vaikkapa Sauli Niinistö.
Elämäntavoiltaan täytyisi olla fiksu ja vakiintunut. Esimerkiksi puolivallaton, kaveriporukassa rattoisaa saunailtaa silloin tällöin viettävä aiheuttaisi pahoja puheita. Hirmuinen olisi ajatuskin, että puheenjohtaja nappaisi, sukupuolesta riippuen, tyttö- tai poikaystäväkseen naapuripuolueen kansanedustajan, vaikka koreita joukossa olisikin.
Pitäisikö sittenkin unohtaa tiukimmat sovinnaisuudet. Sellaiset avut kuin nopea tilannetaju ja hyvä pelisilmä politiikan kentällä ovat välttämättömiä, jos puoluejohtaja aikoo menestyä.
Kohtalokasta ei ole, vaikka antaa pikku juoruihin aihetta. Monenkin poliitikon on väitetty sanoneen, että sama mitä puhutaan, kunhan puhutaan. Pysyypähän mielissä. Ainakin Urho Kekkoseen se sopi. Ja hän jos kuka oli menestyvä poliittinen johtaja, moninkertainen ministeri, viiden hallituksen pääministeri ja neljännesvuosisadan ajan vahva presidentti. Puolueen puheenjohtajaksi hän ei ryhtynyt koskaan. Aivan varmasti Kekkonen silti aikanaan tosiasiallisesti johti maalaisliittoa ja keskustapuoluetta. Suuria linjoja ei vedetty vastoin hänen tahtoaan.
Kekkosesta kiersi 50-luvulla huikea määrä juttuja. Pienet markan kolikotkin olivat Kekkosen kyyneliä. Suuri osa kaskuista oli poliittisten vastustajien sepittämiä. Vielä suurempi osa tuli puolueen omasta sylttytehtaasta. Ani harvassa hän oli puhdas pulmunen, hyvin useissa oululaisittain ilmaistuna kelemi ja säännönmukaisesti myös kälämi. Se jos mikä todisti, että Urkilla oli älliä. Vastapelurit saivat kerta kerran jälkeen ällistyä.
Isot johtajat, presidentit, eivät olekaan puoluejohtajuutta juuri arvostaneet. Kekkosen jälkeen tuli Koivisto, joka ei asettunut koskaan edes ehdolle eduskuntavaaleissa. Ministerinä ja pääministerinä Koivistokin toimi, mutta vasta presidentinvaali oli hänelle aito kypsyyskoe.
Myös Koivisto jätti sanomisen aihetta. Paavo Väyrynen urputtaa edelleen, kuinka Manu vuoden 1987 hallitusratkaisussa jätti muutaman puoluejohtajan tekemän kassakaappisopimuksen omaan arvoonsa ja johdatteli tapahtumia. Kiistatta Koivisto unohti parlamentarismin kiemurat, mutta oli valtiosääntökin silloin toinen kuin tänään. Kekkosen ajoilta sellaisia kertoja onkin niin monia, että kukaan ei viitsi niitä erikseen laskea ja muistella.
Ei ollut Ahtisaarikaan koskaan puoluejohtaja tai kansanedustaja. Eipä edes ministeri. Se onkin jo epätavallisempaa, mutta ei ainutkertaista Suomen presidenttejä katsottaessa.
Tarja Halosen aiempi poliittisen ura on muuten huomattava, mutta puoluejohtaja hänkään ei ollut.
Nyt eletäänkin sitten aikaa, jolloin pääministeri on valtiosäännön mukaan kiistatta maan tärkein valtiollinen johtaja. Siihen yltääkseen poliitikon täytyy päästä puoluejohtajaksi. Sitä ei laissa sanota, mutta puoluejohtajaa on paha ohittaa.
Likikään kaikki poliitikot eivät kivireen eli puolueen vetäjäksi suostu. Harva sen puuhan osaa puolivallattomasti ottaa.