Sosiaali- ja terveysuudistusten yhteydessä on yhdeksi suomalaisen terveydenhuollon ongelmaksi nimetty sairaanhoidon rahoituksen monikanavaisuus. Sairaanhoitoa rahoittavat kunnat, valtio, Kela, sairaanhoidon asiakkaat eli potilaat, työterveyshuollon sairaanhoidon osalta vielä työnantajatkin. Ja vielä vakuutusyhtiöt esimerkiksi työtapaturma- tai muissa onnettomuustilanteissa.
Julkisessa keskustelussa ja tekstaripalstoilla monikanavaisuus poistuu, kun yksityislääkärihoitojen Kela-korvaukset lopetetaan. Julkisen terveydenhuollon, siis terveyskeskusten ja erikoissairaanhoidon kustannukset ovat vuodessa runsaat 10 miljardia euroa. Yksityislääkäripalveluista Kela korvasi toissa vuonna 73 miljoonaa euroa. Tämä siis pitäisi siirtää julkiseen terveydenhuoltoon.
Lukujen suhdetta voisi verrata vaikka seuraavasti: rouvalla on kaksi metriä verhokangasta, mutta se on liian vähän. Hän päättää jatkaa sitä puolellatoista sentillä. Lisäys häviää liitossauman ompeluun ja päärmeisiin. Terveydenhuollossa lisäys häviäisi siihen byrokratiaan, millä tämä vajaa prosentti jaettaisiin eri terveydenhuollon toimijoiden kesken.
Työterveyshuollostakin on puhuttu. Sen kustannuksia Kela korvaa vuodessa noin 300 miljoonaa, tästä alle puolet on sairaanhoitokorvauksia. Mutta työterveyshuoltoa ei kannata romuttaa: sehän on oiva tapa siirtää osa yhteiskunnalle kuuluvista kustannuksista työnantajille, jotka vastineeksi saavat työntekijänsä nopeasti hoitoon.
Rahoituksen monikanavaisuuden ymmärtämiseksi otan esimerkin. Hitsaaja, koneenkuljettaja tai joku muu fyysisen työn tekijä kompuroi kadulla ja lyö olkapäänsä. Terveyskeskuslääkäri kopeloi ja ottaa mahdollisesti röntgenkuvan, määrää sairauslomaa viikon ja kipulääkettä. Olkapää ei parannu viikossa, uudella lääkärikäynnillä jatketaan sairauslomaa ja määrätään tuhdimpaa kipulääkettä. Nyt Kela joutuu korvaamaan lääkityksestä osan ja maksamaan sv-päivärahaa.
Luultavasti tarvitaan vielä jokunen lääkärikäynti työterveyshuollossa tai terveyskeskuksessa ennen kuin potilas saa lähetteen erikoissairaanhoitoon. Sairaalan ensikäynnillä määrätään ultraääni ja/tai magneettikuvaus, johon potilas jonottaa pari kuukautta. Kuvauksen jälkeen todetaan, että onhan se nivelkapseli korjattava leikkauksella – pannaan jonoon. Leikkaus tapahtuu ehkä 6–8 kuukauden kuluttua tapaturmasta. Leikkauksen jälkeen tarvitaan kuntoutusta ja lisää sairauslomaa. Paitsi jos hitsaaja sattuu olemaan jo viisikymppinen: silloin hän yrittää kaikin keinoin hankkiutua eläkkeelle pitkän sairausloman päätteeksi.
Potilas itse maksoi asiakasmaksut, kunta ja sen saama valtionosuus lääkäri- ja leikkauskustannukset, Kela pitkän sairausloman, osan lääkkeistä ja fysioterapiasta. Vertailun vuoksi: jos potilas olisi mennyt yksityislääkärille, jo ehkä toisella käynnillä hän olisi päässyt magneettikuvaan, jos olisi suostunut maksamaan noin 500 euroa. Viikon sisällä hänet olisi leikattu, jos potilas olisi suostunut maksamaan noin 2 500 euroa. Näistä Kela olisi korvannut toki muutamia satasia. Potilas olisi selvinnyt kuuden viikon sairauslomilla.
Monikanavaisen rahoituksen ongelma on juuri tässä. Leikkaushoito maksaa aina yhteiskunnalle – tässä tapauksessa erikoissairaalalle – saman verran, tehtiinpä se tällä viikolla tai puolen vuoden päästä. Mutta jos terveyskeskus tai sairaala (tai tuleva sote-piiri) joutuisi maksamaan potilaan sairauspäivärahat ja lääkekorvaukset, hoito ei taatusti venyisi puolta vuotta.
Kela maksaa vuosittain lääkekorvauksia 1,3 miljardia euroa, sairauspäivärahoja vajaan miljardin ja matkakustannuskorvauksia 300 miljoonaa. Tämän, yhteensä noin 2,5 miljardin lisääminen julkisen terveydenhuollon kymmeneen miljardiin selkiyttäisi rahoitusvastuuta jo merkittävästi. Alussa vertaamaani verhokankaaseen se tekisi jo puolen metrin lisän – rouva voisi leikellä siihen vaikka hapsuja.
Tällaista muutosta sairaanhoidon rahoitukseen ei kuitenkaan suunnitella, vaan hallitus ja julkisuus näpertelevät yksityislääkärikorvausten ja organisaatiohimmeleiden kanssa.
Muutos olisi tietysti iso.
Nykyisin kansalaiset ja työnantajat maksavat veroluoneista sairausvakuutusmaksua Kelalle, joka huolehtii rahojen jakamisesta yksittäisille ihmisille lääkekorvauksina ja sairauspäivärahana. Jos rahoituskanavia yhdistettäisiin, Kelan tulisi tilittää raha sairaanhoidon toimijoille, siis terveyskeskuksille, erikoissairaaloille tai tulevaisuuden sote-piireille. Tai sitten piirit itse hoitaisivat veronkannon.
Jos raha tilitettäisiin vuosittain automaattisesti, se olisi toki kannuste hoitaa ihmiset nopeasti.
Lisäksi pitäisi pystyä luomaan mekanismi, jolla nopean hoidon vuoksi säästyvät sairauspäiväraha-, lääke- ja kuntoutuskulut pystyttäisiin siirtämään koko yhteiskunnan hyödyksi eikä pelkästään kyseisen sairaanhoidon järjestäjän taseisiin. Jos nimittäin säästöhyöty jäisi pelkästään sairaanhoidon järjestäjälle, se voisi kannustaa epätarkoituksenmukaisiin hoitoihin.
Olemme viime aikoina kuulleet muun muassa turhista polvileikkauksista ja toisaalta esimerkiksi Kuusamon terveyskeskuksessa olemme pystyneet tehokkaalla fysioterapialla välttämään lukuisia olkapääleikkauksia.
Jos vielä ennenaikaisten työkyvyttömyyseläkkeiden kustannukset siirrettäisiin sairaanhoidon vastuulle, niin johan syntyisi hoitoihin ja kuntoutukseen tehoa ja vauhtia!
Kirjoittaja on lääkintöneuvos. Hän toimii Kuusamon kaupungin terveyskeskuksen ylilääkärinä.