Helmikuussa 24-vuotias suomalaisnainen heräsi paniikissa hotellihuoneessaan Barcelonassa. Hän ei tiennyt, miten oli sinne edellisyönä päätynyt. Muistikuvat loppuivat siihen kun hän joi cocktailin baarissa.
Yksi hetken välähdys jossain mielen takarajoilla häilyi, mutta se tuntui unelta. Siinä tuntematon mies talutti naista, koska tämä ei pysynyt itse pystyssä. Vieressä käveli toinen mies, jota nainen sekavana ja itkuisena aneli päästämään pois. Miehet eivät päästäneet eikä nainen pystynyt tempaisemaan itseään irti. Kroppa ei totellut. Miehet nauroivat. Nainen ajatteli, että tähän kaikki päättyy.
Tieto täytyi kasata palasista: Tyrmäystipat ja baarista katoaminen. Poliisi, joka oli löytänyt naisen öiseltä kadulta kolmen tuntemattoman miehen seurasta. Ambulanssikäynti ja hotellille tuonti. Ja sitten ne tarinan aukot – pimeiksi jäävät vartit ja puolituntiset, joiden takia oli mentävä lääkäriin ja pelättävä pahinta.
Koska nainen oli Anna Vanhanen, yksi Suomen suosituimmista bloggaajista, hän joutui myös miettimään, jakaako asia lukijoiden kanssa vai ei. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että tapahtuneesta kertominen saattaisi säästää jonkun toisen samalta kokemukselta.
Lukijat ilmaisivat myötätuntonsa. Moni kertoi omasta kokemuksestaan. Suurin osa tunsi todellista huojennusta, kun kävi ilmi, että seksuaalista väkivaltaa ei todennäköisesti ollut tehty.
Ja sitten löytyi se joukko, jonka mielestä Vanhanen oli keksinyt koko jutun, koska janoaa sairaalloisesti huomiota ja olisi joka tapauksessa ansainnut tulla raiskatuksi, koska on pinnallinen ja ylimielinen bimbo.
Olkien kohauttamiselle löytyy kyllä perusteita: keskenkasvuisten räyhäämistä ei pitäisi ottaa tosissaan ja netissä nyt kirjoitellaan, mitä näppäimistö sattuu näytölle tuomaan.
Netissä eivät kuitenkaan riehu ainoastaan nuoret.
Kun vuosi sitten vähän päälle kymmenvuotiaiden helsinkiläispoikien välisestä riidasta kuvattu video päätyi nettiin, verkossa rupesi kiertämään lista kiusaajiksi väitettyjen nimistä – paino sanalla väitettyjen, sillä osa listalla esiintyvistä ei ollut paikalla koko tilanteessa.
Ennen pitkää netissä alettiin jakaa listalla olevien osoitteita ja puhelinnumeroita. Listaa jaettiin eteenpäin muun muassa pikkulasten äitien keskustelupalstalla.
Aikuisetkin kiljuivat caps lock päällä, että pojat pitäisi hakata, raiskata, hirttää ja polttaa.
Siis että vähän toisella kymmenellä olevat lapset pitäisi hakata, raiskata, hirttää ja polttaa, koska yksi heistä solvasi – raukkamaisesti toki – ikätoveriaan ja muut kannustivat häntä joukolla.
En kirjoita tätä kukkahattu päässä. Tuskinpa kukaan bloggaajalle raiskausta toivoneista oli miettinyt toivettaan ihan loppuun asti. Pikkupojille väkivaltaista kuolemaa vaatineet luultavasti siirtyivät koneen ääreltä laittamaan omille lapsilleen välipalaa sen sijaan, että olisivat lähteneet vaanimaan poikia nyrkkiraudoin varustautuneina.
Hyvin harva virtuaalikeskustelujen rääkyjistä avaisi suutaan, jos tapaisi kohteensa kasvokkain. Hyvin moni silti avaa sen netissä ja suoltaa ilmoille julmimmat törkeydet, jotka keksiä saattaa. Kysymys kuuluu, miksi.
Vastaukseksi ei kelpaa, että verkossa sen voi tehdä nimettömänä ja kasvottomana. Miksi tunnemme tarvetta rähjätä siellä nimettömänä ja kasvottomana?
Tuttua lausahdusta mukaillen on kysytty, mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee nettikeskusteluissa. Koska on vaikea keksiä, mikä nopeasti ja laajalla levityksellä viestejä välittävässä tekniikassa muuttaisi niin perusteellisesti ihmisluontoa, herää kysymys, olimmeko alun perinkään niin kovin fiksuja.
Vai toiko tekninen kehitys vain mahdollisuuden toteuttaa sisäistä raakalaistamme, joka haluaa karjua jokaiselle satunnaiselle vastaantulijalle, jonka olemus tai käytös ei miellytä, että kunpa joku lasauttaisi aivosi pellolle?