Ylen nettisivuilla julkaistiin maanantaina kiinnostava juttu, jonka tekijänä on yhtiön Venäjän-kirjeenvaihtaja Kerstin Kronvall. Otsikkona on ”Kuusi syytä tykätä Venäjästä”.
Kronvallin lista: kansa, kaskut, kieli, kaupungit, kylät, kulttuuri.
Omiin Venäjä-kokemuksiini perustuva luettelo olisi lähellä samaa. Jos k:lla pitäisi jatkaa, lisäisin (erityisesti Pietarin) kahvilat, maan kirkot ja kiskot.
Viimeksi mainittuja on maassa 85 000 kilometriä, ja junamatkustus on Venäjällä elämys. Ja ne junat kulkevat aikataulussa.
Kronvallin jutussa jäi kuitenkin mietityttämään, miksi se on tehty. Esitän arvauksen: Kronvall kuten moni muukin Venäjän asioista raportoiva joutuu kertomaan maasta lähinnä kielteisiä uutisia.
Kansalaisvapauksia kavennetaan, Putinin ulkopolitiikka on häijyä, viranomaisten toiminta usein kyseenalaista, televisio suoltaa Kremlin viestiä. Maasta on helppo löytää kuohuttavia ilmiöitä.
Mutta tämä on vain osa maan koko kuvasta, ja tästä Kronvall varmaan haluaa muistuttaa.
Samantyyppinen kuvan täydentämisen pakko lankeaa monelle muullekin Venäjälle asuneelle suomalaiselle. Etenkin venäläisen arjen tuntemus on Suomessa pahasti hukassa.
Vastaan tulee siksi arvioita, jotka pohjautuvat lähinnä iltapäivälehtien säikyttelylööppeihin tai kokemuksiin 1970-luvun Leningradista tai 1990-luvun Viipurin torilta. Vain vähän yleistäen: mitä vähemmän omakohtaista tietoa maasta ja kansasta, sitä varmemmat mielipiteet.
Se, missä eniten haksahdetaan, on maan johdon syntien kaataminen kansalaisten niskaan. Samaistetaan Kreml ja tavalliset venäläiset. Keskivertovenäläinen on kyllä aika isänmaallinen mutta ei poliittisesti erityisen aktiivinen, saati kiihkeä.
Jos maan poliitikot pystyvät hoitamaan asiat niin, että kansalaisten arki on turvallinen, aikuisilla on työtä, nuorilla on mahdollisuus kouluttautua, ja rahat riittävät joskus ulkomaanmatkaan, suuri osa kansasta on valmis ainakin sietämään, jopa tukemaan maan johtoa. Tämä on ymmärrettävää 1990-luvun sekasortoisten vuosien jälkeen.
Parikymmentä vuotta sitten Euroopan hylkiökansan leimaa kantoivat serbialaiset – lähinnä siksi, että heidän joukostaan noussut Slobodan Milosevic sai aikaan Jugoslavian sisällissodan, jossa serbijoukot syyllistyivät lukuisiin raakuuksiin.
Samat serbialaiset kuitenkin myös kaatoivat Milosevicin. Edelleen moni serbi kuitenkin kantaa sotavuosien taakkaa niskassaan.
”Pakko myöntää”, vastasi Montenegrossa asuva sympaattinen kirjakauppias, kun päättelin, että hän olisi kansallisuudeltaan serbi. Tämä vain pari vuotta sitten.
Kannattaa tehdä testiretki vaikkapa Belgradiin, joka on eloisa suurkaupunki, ja alkaa puheisiin ihmisten kanssa. Ystävällisyys ja avuliaisuus nousevat nopeasti esiin. On maassa yhä poliittiset höyrypäänsä, mutta niin on meilläkin.
Samanlaista kertovat esimerkiksi Iranissa käyneet. Kiivaiden ajatollahien maan tavalliset kansalaiset ovat mitä lämpimimpiä ja vieraanvaraisimpia. Ikivanha sivistys ja kulttuuri tulevat näkyviin.
Mitä ei tunneta, sitä on helppo pelätä, jopa vihata. Umpikujan perällä ollaan, jos ei olla valmiita edes kohtaamaan.
Suomessa moni ei halua olla turvapaikanhakijoiden kanssa missään tekemisissä. Ei aina siksi, että pelkäisi heitä, vaan usein ehkä siksi, että voisi joutua tarkistamaan käsityksiään näistä ihmisistä. Varmempi siksi pysyä erossa.
Kolumni