Puolustusministeri Jyri Häkämies piti äskettäin virkamatkalla USA:ssa puheen Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. On luettava englanniksi pidetty puhe kokonaan, vieläpä tarkasti. Havaitaan, että puhe on eräin kohdin ristiriitainen. Lukija voi silti, lievästi ponnistellen, löytää siitä punaisen langan.
Puhe alkaa toteamuksella, että Suomen puolustusjärjestelmän perusratkaisut eroavat lännen valtioiden ratkaisuista kolmessa suhteessa: Suomi pysyy poissa sotilasliitoista ja pitää kiinni yleisestä asevelvollisuudesta ja aluepuolustuksesta.
Perustellakseen, miksi Suomessa riiputaan vielä noissa "menneisyyden ideoissa", Häkämies kuvaa Suomen turvallisuusintressejä kolmen samankeskisen kehän avulla. Niistä uloin on yhteisten arvojen puolustaminen globaalilla tasolla osallistumalla YK-johtoisiin rauhanturva- ja humanitaarisiin operaatioihin.
Tätä sisempi kehä on osallistuminen Euroopan vakauden ylläpitämiseen suomalaisin joukoin Nato- ja EU-johtoisissa operaatioissa. Suomen kanta on, että sotilasvoimavarojen vaatimustasojen ja luokitusten pitää olla yhdenmukaisia Naton nopean toiminnan joukoilla ja
EU:n monikansallisilla kriisinhallintaosastoilla ja että molemmissa tulee käyttää samoja harjoitus- ja koulutusohjelmia. Vaatimus on Suomelle tärkeä, meillä kun samat joukko-osastot osallistuvat noihin molempiin.
Häkämiehen kuulija voi tässä päätellä sotilaallisten standardien yhdenmukaistamisen ja osallistumisen Nato-johtoiseen kriisinhallintaan merkinneen, että Suomi on melkein Natossa -- vaikkei (vielä?) aivan.
Kun ministeri käy käsittelemään turvallisuusintressien sisintä kehää, kansallisen itsenäisyyden ja kansalaisten turvallisuuden varjelemista, hän samalla perustelee, miksi Suomi ylläpitää asevelvollisarmeijaa ja alueellista puolustusta.
"Yleisesti ottaen Suomi etuoikeutetusti", hän sanoo, "sijaitsee yhdessä maailman turvallisimmista kolkista. Kuitenkin, kun ottaa huomioon maantieteellisen sijaintimme, kolme olennaisinta turvallisuushaastetta Suomelle ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Eivätkä vain Suomelle vaan meille kaikille".
Kysymyksiä nousee. Onko Pohjois-Eurooppa todella turvallinen vai ei? Ja ketkä ovat ne "me kaikki, joille Venäjä on olennaisin turvallisuushaaste? Tärkein kysymys silti on, mitä ministeri tarkoittaa Venäjän "haasteella" (challenge) Suomen turvallisuudelle.
Jatkoteksti selventää asiaa. Häkämies sanoo ensin, että asevoima on avainasemassa. kun Venäjä ohjaa kansainvälisiä suhteitaan.
Tältä pohjalta hän kokoaa nippuun Venäjän viime aikojen toimet, joita lännessä on pidetty sille jotenkin raskauttavina. Siinä on ohjelma Venäjän sotilaallisten voimavarojen vahvistamiseksi, patsaskiista Viron kanssa, vihjaus Venäjän osuudesta tietoverkkohyökkäyksiin, Venäjän pommikoneiden näyttäytyminen Islannin ja Skotlannin pohjoisilla lähivesillä, Venäjän pohjoisnaparetkikunta ja uhkaus irtisanoutua tavanomaisia aseita koskevasta sopimuksista, ellei Nato luovu hankkeistaan lisätä ohjusvalvontaansa Venäjän rajoilla. Taustalla ovat Venäjän huikeasti lisääntyneet öljy- ja kaasutulot ja Itämeren aseman vahvistuminen Venäjän tärkeänä kauppareittinä.
Sotilasseikoista tässä on lähinnä kyse, ei turvallisuudesta sanan laajassa mielessä. Venäjä "mahdollisuutena" vilahtaa esille vähän myöhemmin, mutta sivuutetaan nopeasti.
Asiayhteydessään, kun ottaa huomioon "challenge" sanan eri käyttötavat englannin kielessä, Venäjän aiheuttama "security challenge for Finland" voi tarkoittaa jotakin seuraavista: Venäjän hallituksen uusi politiikka (1) panee Suomen turvallisuuden (=sotilaallisten voimavarojen riittävyyden) koetukselle tai (2) kyseenalaistaa Suomen turvallisuuden (=sotilaallisen valmiuden) tai (3) vaatii Suomea lujittamaan turvallisuuttaan (= sen sotilaallisia takeita).
Tämä kaikki vaikuttaa vähintään uhan esiasteelta. Ehkä uhka on jo syntynyt, mutta tätä sanaa puhuja haluaa välttää Venäjän yhteydessä. Lueteltuaan Venäjän toimet hän jatkaa:
"Olisi hupsua ja erehdys tehdä se päätelmä, että uusi Venäjä uhkaa Suomen turvallisuutta. Näin ei ole laita. Se tarkoittaa ennen muuta niiden olleen aivan yksinkertaisesti väärässä, jotka kylmän sodan päättyessä olivat innokkaita selittämään, että geopolitiikan aikakausi oli Pohjois-Euroopassa päättynyt. Geopolitiikka on tullut takaisin, vieläpä voimallisesti, ja meidän jotka vastaamme Suomen kansallisesta puolustuksesta, on tehtävä tiettyjä päätelmiä (draw certain conclusions)."
Tässä on kai puheen ydin -- vaikka geopolitiikka on epämääräinen käsite. Oletettavasti ministeri käyttää tätä käsitettä globaalin yksinapaisuuden vastakohtana: USA:n maailmanhallinta ei olekaan kiistatonta, vaan Venäjä on uusilla toimillaan kyseenalaistamassa sen ja vaatimassa itselleen alueellista vaikutuspiiriä, joka ulottuu sen omien rajojen ulkopuolelle.
Ministerin selkeä viesti on se, että Suomen on jotenkin juuri kansallisen puolustuksen sektorilla reagoitava Venäjän uuteen politiikkaan. Tämä on turvallisuuspoliittinen linjaus, josta voi kysyä, onko se hallitustasolla uusi.
Häkämies ei konkretisoi, mitä reaktio Venäjän "haasteeseen" sisältäisi. Hän toteaa että Suomen puolustuspolitiikka säilynee pääsiassa nykyisellään, vaikka "uusien uhkien" kohtaamiseen onkin erilaisia tapoja. Hallituksen lupaama selvitys Nato-jäsenyydestä valmistuu vuonna 2008. Siinä meillä on kysymys "ollako vai eikö olla".
Ehkä puhe olikin johdattelua Suomen Nato-jäsenyyteen. Ja samalla kumarrus USA:lle.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emertitus).