Jokin aika sitten Iltalehdessä toimittaja Pekka Tiinanen leikitteli ajatuksella, että kaikille maksettaisiin sama palkka, olipa työ mitä tahansa. Ajatus oli niin hyvä, että tässä kateellisten luvatussa maassa se varmaan saa kannattajia. Ehkä oman puolueenkin, kun feministien ja tasa-arvonaisten pyrkimykset eivät ole johtaneet mihinkään.
Samapalkkaisuus ei ole uusi asia. Sitähän se kommunismi oli ja on. Neuvostoliitossa oli ihan sama, mitä teki ja miten teki. Työntekijä oli palkkansa ansainnut. Koulutusta ei arvostettu. Niinpä duunari tienasi enemmän kuin lääkäri tai professori.
Järjestelmä oli niin tasa-arvoinen, että se takuuvarmasti palkitsi systeemin parhaat pojat. Kun palkka oli kaikille sama, puolueen etujoukolla oli "ylimääräisiä" etuja, yhteiskunnan kustantamia lomia ja loistoautoja. Tavallinen kansa ei edes tiennyt, millaisessa ylellisyydessä kommunistijohtajat elivät.
Kun Neuvostoliitto romahti, puolue-eliitti piti huolen eduistaan. Yhteiset varat ryövättiin ja kuskattiin Sveitsin pankkeihin. Nyt maassa on tähtitieteellistä rikkautta ja surkeaa köyhyyttä.
Neuvostoliitto ja kommunismi ovat romahtaneet. Mutta ei täydellisen tasa-arvon aate ole maailmasta kuollut. Se elää ja voi hyvin ainakin Suomessa ja Ruotsissa. Kukaan ei saa ansaita toista enempää. Kukaan ei saa rikastua, ei ainakaan omalla työllään. Olliloille riittäisi sadasosa nykyisestä liksasta ja kansanedustajille kansaneläkkeen pohjaosa. Vain rallimiehet, formulakuskit ja jääkiekkoilijat saavat synninpäästön. Heidän hulppeita tulojaan ei kukaan kadehdi.
Leikitäänpä ajatuksella, että kaikki saisivat saman palkan, olipa työ mitä tahansa ja tekipä sen hyvin tai huonosti. Kenenkään ei kannattaisi käydä kouluja, kun ei siitä olisi mitään hyötyä. Aivan sama, vaikka nojailisi lapioon tai keksisi hilavitkuttimia.
Jotta johtajat erottuisivat työläisistä, heillä olisi oma huone ja firman auto. Mitä isompi pomo, sitä suurempi huone ja tehokkaampi auto. Jotta työmoraali ei aivan romuttuisi, "hyviä" työntekijöitä palkittaisiin prenikoilla ja aurinkolomilla.
Ajatusleikkiä sen sijaan ei ole se, että tasa-arvolain muuttamistoimikunta haluaa lisätehoa kateuden yhteiskuntaan. Se aikoo esittää, että työntekijällä olisi lakisääteinen oikeus vaatia työnantajalta työtoverinsa palkkatiedot, mikäli hän epäilee saavansa samasta työstä pienempää palkkaa. Malli on napattu Ruotsista, mistäpä muualta.
Suomessa on sopimusvapaus, joka sallii työehtosopimusta paremman palkan maksamisen. Yrittäjät haluavat mahdollisimman hyvää työvoimaa. Henkilökohtaisen palkan taustalla voivat olla koulutus, ammattitaito, työsuorituksen laatu ja tehokkuus. Jos tämä mahdollisuus romuttuu, niin voi romuttua paljon muutakin.
Samapalkkaisuus on sitä, että samasta työstä maksetaan sama palkka. Kansainvälisessä vertailussa Suomi sijoittuu tämän periaatteen soveltajien etujoukkoon: miesten ja naisten palkkaerot ovat pikkuhiljaa kaventuneet.
Sen sijaan palkkaeriarvoisuus on tosiasia, kun verrataan toisiinsa miesten ja naisten aloja. Sairaanhoitajalle maksetaan vähemmän kuin insinöörille. Tosin insinöörit ja sairaanhoitajat saavat meillä hävyttömän kehnoa palkkaa verrattuna moniin euromaihin. SAK on pitänyt tupopöydässä huolen siitä, ettei koulutus juuri näy palkkapussissa.
Mutta miten määritellään työn samanarvoisuus? Ratkaistaanko se työnimikkeen vai työtulosten pohjalta?