Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Televisiokesän yleinen näky on ollut ruumis patologin pöydällä, lappu varpaassa. Aiemmin rikossarjoissa kohdennettiin ruumista katsovien kasvoihin, nyt itse ruumiiseen, joka saattaa olla melkoisesti murjottu.
Televisioviihteen väkivalta on visuaalistunut ja karkeistunut ja sen kohteena on yleensä nainen, kirjoittaa Niina Kuorikoski Kalevassa (3. 7.) Se on myös tieteistynyt ja monitasoistunut. Bond-uusinnat, joissa yksinkertaisesti tapetaan ja naidaan, ovat jo tosi lutusia.
Mistä tämä kiinnostus kuolleeseen lihaan? Onko elävästä lihasta jo kaikki mahdollinen näytetty, vai haluammeko ottaa kuolemankin haltuumme ja ikään kuin suorittaa sen?
Poliisisarjan katsoja tietää odottaa ehostamattomia ruumiita. Televisiouutisten ja sanomalehtien suhteen on toisin, koska niiden ruumiilla on henkilöllisyys.
Tietty realistisuus ja yksityiskohtaisuus kuuluvat poliisiviihteeseen. Matti Yrjänä Joensuun poliisiromaanien ruumiit pullistelevat kaasuissaan, ja ruotsalaisen Helene Turstenin Tatuoidussa torsossa naispoliisi inventoi kappaleet, joiksi nekrofiili on leikkuuveitsellä paloitellut uhrinsa.
Poliisisarjojen ja -romaanien jatkuva suosio osoittaa, että poliisiin instituutiona luotetaan, kuvattakoon yksityiset poliisit millaisiksi hylkiöiksi tahansa. Mikä muu ammattiryhmä saa viihteessä nykyisin yhtä paljon tilaa ja sympatiaa?
Maailmalla ovat lisääntymässä viihdesarjat, joissa kuvataan rankoissa - siis miehisissä, henkikultaa kauppaavissa - ammateissa toimivia ihmisiä. Toinen suosittu ryhmä ovat toimittajat.
Poliisi- ja oikeuslääkäriviihteen toimijat ovat nykyisin usein naisia. Paitsi kaupallisesta korrektiudesta kyse lienee siitä, että naiset yleensä saattavat vainajat, pesevät, pukevat ja itkevät heidät. Naisten myös perinnäisesti ajatellaan olevan kelpo käsityöläisiä ja sopivia ryhmätyöhön.
Sarjojen toimijanaiset ovat nykyaikaisia tiedon papittaria. Poliisi- ja patologisarjat vahvistavat uskoamme tieteeseen: nykyisellä taidolla ja tekniikalla on mahdollista tuottaa luotettavaa tietoa, joka ratkaisee kaiken.
Kun tutkimusprosessi selostetaan yksityiskohtaisesti ja usein vielä takautuvasti näytetään, miten ruumiinvamman on täytynyt syntyä, me katsojina koemme itsemme eräänlaiseksi ylimmäiseksi tarkastajaksi, joka hallitsee asiat. Käytännössä meille maallikoille saa syöttää mitä tahansa dna-puppua ja tieteestä menee!
Tieteeseen perustuvan maailmankuvan väitetäänkin paraikaa menettävän asemiaan viihteelle: mikä viihdyttää, on totta ja oikeaa. Markkinoilla pyöriikin tutkimuksia, jotka korostavat viihdesarjojen merkitystä filosofisina oppainamme ja identiteettimme myötärakentajina. Emme me katso sarjoja vaan sarjat meitä.
Poliisisarjojen eetos on yksiselitteinen: rikoksesta ei voi selvitä, koska tutkimustekniikka on niin kehittynyttä. C. S. I-sarjoissa esimerkiksi mallinnetaan tietokoneella vainajasta vajaan kallon perusteella elävä, helposti tunnistettava kasvokuva, ja Michael Connellyn suosituissa poliisiromaaneissa selvitetään tuliterällä tekniikalla Los Angelesin vanhat, aikanaan selvittämättä jääneet rikokset.
Sarjamurhaajaa jäljitettäessä tietoa ja järkeä vastassa on selittämätön paha, joka juuri tekee sarjamurhaajasta niin kauhistavan vampyyrin ja ihmissuden vastineen. Kun hänet löydetään ja tuomitaan, olemassaolon peruskauhu asettuu edes hiukan.
Poliisisarjojen totinen uurastus ja tiedon kunnioitus sopii kulttuuriimme paremmin kuin amerikkalainen asianajodramatiikka, jota niin ikään on tarjolla. Mikä totuus se sellainen on, joka syntyy liituraidassa puhumalla? Asianajosarjoista paras, reippaasti parodinen Boston Legal osoittaa sentään, ettei köyhällä ole oikeutta ja että laki on justiinsa niin kuin se luetaan.
Nykyisistä patologikirjailijoista kiinnostavimman Kathy Reichsin oikeusantropologi Tempe Brennan suree kuolleita, joiden luita hän tutkii. Naisten kirjoittamissa oikeuslääkäriromaaneissa nousevat tutkimusten ja tekniikan takaa näkyviin myös uhrit ja heidät tuottava yhteiskunta. Luetuimmat patologikirjailijat - Cornwell, Gerritsen, Reichs - ovatkin naisia.
Reichs itse on tutkinut muun muassa Guatemalan, Ruandan ja World Trade Centerin ruumiita: "Olen koskettanut heidän luitaan. Suren heitä." Hänen Tempe Brennaninsa mielestä kuolinsyyn selvittäminen on ruumiinryöstöä henkilökohtaisimmillaan. Väkivaltaisesti kuollut on hänestä täysin suojaton, pelkkä numerosarja.
Patologikuvausten katsoja-lukijoina myös meidät kutsutaan ottamaan kantaa siihen, mistä alkaa ruumiin häpäisy. Myös siihen, etäyttääkö tutkimustarkoitus ruumiin kohteeksi, jota todella voi väännellä kameran edessä miten tahansa. Onko sen tiedon instrumenttina oltava tarkkailevan katseemme ja vallankäyttömme oikeudeton kohde?
Terhi Utriaisen romaanissa Siivekäs vahtikoira kuoleva nainen antaa hoitoapua vastaan valokuvata loppuaan. Kuolemaan suhtautumista tutkineen Utriaisen mukaan yritämme järkeistämällä ja vaiheistamalla suorittaa kuoleman, josta nykyinen yksilöajattelu tekee niin pelottavan. Amerikassa ovat yleistyneet erilaiset kuolevien henkivakuutukset ja kuolemaobligaatiot, joilla kuolemasta tehdään tavallinen, tuottoisa liikeasia.
Kun kuolemaa ei kukaan kuolevainen tietenkään voi suorittaa, elämän ja kuoleman raja itse asiassa vain hämärtyy: patologin pöydällä on joka aamu ruumis uus.