Kirjoitus on julkaistu alun perin Kalevassa 23.1.
Vuonna 2014 termi ”fasismi” on ollut näkyvästi esillä poliittisessa keskustelussa. Sitä käytti alkuvuodesta Venäjän poliittinen johto pyrkiessään perustelemaan Krimin valtauksen ja myöhemmän sekaantumisensa Itä-Ukrainan tapahtumiin. Ukrainan uudet vallanpitäjät luokiteltiin useaan otteeseen fasisteiksi, joiden toimesta Itä-Ukrainassa ja Krimillä oli olemassa venäläisiin kohdistuvan kansanmurhan vaara.
Viralliset fasismi-syytökset ovat sittemmin vaimentuneet, mutta Venäjän politiikan tukijat ovat nostaneet fasismi-kortin useaan kertaan esille.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun Venäjän johtajat ovat esittäneet vastustajikseen kokemille syytöksiä fasismista. Erityisesti näin tehtiin 1930-luvulla. Fasisteiksi määriteltiin kommunistien kanssa kilpailevat sosialidemokraatit ja Stalinin vastustajiksi oletetut niin sanotut vanhat bolševikit.
Samaan aikaan Neuvostoliitto teki itse yhteistyötä Hitlerin Saksan kanssa. NKP:n virallisessa historiassa vuodelta 1939 kirjoitettiin: ”Zinovjevilaiset salasivat oikeudessa yhteytensä buharinilaisiin, he salasivat fasismin yhdistyneen trotskilais-buharinilaisen palkkalaiskoplan olemassaolon.”
Fasismi ei ole mikään helppo käsite, mikä mahdollistaa sen tarkoitushakuisen käyttämisen poliittisena lyömäaseena.
Rudolph Rummelin määritelmä antaa keskustelulle kuitenkin hyvän lähtökohdan. Sen mukaan ”fasismin ytimenä on keskitetty, vahva valtiovalta, jolle kansa alistuu, ja sen vahva johtaja. Keskeistä ovat myös historiallisin myytein vahvistettu äärinationalismi sekä voiman ja militarismin ihannointi. Fasismin hyveet ovat sotilaalliset valikoituneisuus, kovuus, rohkeus, ylenkatse, miehekkyys, sankaruus, kuoleman halveksunta, kuri ja tottelevaisuus”.
Fasismia on mahdollista lähestyä useasta eri näkökulmasta.
Rummelin poliittisen määritelmän rinnalle on mahdollista nostaa myös psykologisempia määritelmiä. Vuonna 1950 valmistui yksi 1900-luvun sosiologian merkittävimmistä teoksista, Theodor Adornon ja työryhmän 990-sivuinen haastattelututkimus ”Autoritaarinen persoonallisuus” (The Authoritarian Personality). Huomattava osa tutkijoista oli Saksasta maailmansodan aattona paenneita ja New Yorkiin asettuneita juutalaisia tiedemiehiä.
Tutkijat pohtivat fasismia yksilöiden persoonallisuuden piirteiden pikemminkin kuin yhteiskuntien poliittisen kehityksen kautta.
He määrittelivät tutkimuksessa havaitsemansa autoritaarisen persoonallisuuden ”mielentilaksi tai asenteeksi, jolle on tyypillistä usko ehdottomaan tottelevaisuuteen tai alistumiseen omalle auktoriteetille sekä tuon uskomuksen hallintaan alistamalla toiset tuolle auktoriteetille.” Tätä auktoriteettiuskon astetta mitattiin sitä varten laaditun F-skaalan avulla. Skaalaa on toki arvosteltu, mutta se tuo mielenkiintoisen lisän tämän päivän fasismia koskevaan keskusteluun.
Adornon ja kumppanien F-skaalassa on kaikkiaan yhdeksän eri osiota, jotka on rakennettu laajan kyselyaineiston perusteella. Ensimmäinen niistä on konventionalismi eli jäykkä sitoutuminen konventionaalisiin keskiluokkaisiin arvoihin.
Toisena mainitaan autoritaarinen alistuminen eli alistunut ja kritiikitön asenne ryhmän idealisoituja moraalisia auktoriteetteja kohtaan. Kolmas piirre taas on autoritaarinen aggressiivisuus, pyrkimys olla varuillaan ja tuomita, hyljeksiä ja rangaista ihmisiä jotka loukkaavat noita konventionaalisia arvoja.
Neljänneksi osioksi tutkijat mainitsevat vastustuksen sille, että maailmaa prosessoitaisiin pääasiassa omien tunteiden ja tuntemusten kautta. Korkean luvun saaneet henkilöt vastustavat subjektiivista, mielikuvitukseen perustuvaa ja suvaitsevaa ajattelua. Viides piirre on taikauskoisuus ja stereotypiointi. Uskotaan, että erilaiset mystiset voimat ohjaavat ihmisten kohtaloita ja että ajattelun tulee perustua suhteellisen jäykkiin kategorioihin.
Kuudentena on usko voimaan. Autoritaaristen ihmisten ajattelussa korostuvat hallinta, voima ja johtajuus. Tyypillistä on johtajiin samaistuminen sekä liioiteltu luottamus voimaan ja sitkeyteen.
Seitsemäs piirre on ylikorostunut kyynisyys, yleinen vihamielinen suhtautuminen muihin ihmisiin ja muihin maihin.
Kahdeksantena on vahva usko siihen, että maailmassa on menossa vaarallisia ja hallitsemattomia asioita, joihin tulee varautua. Esimerkiksi rodullista sekoittumista tulisi vastustaa. Yhdeksäntenä ja viimeisenä piirteenä tutkijat mainitsevat liioitellun huolestuneisuuden erilaisista seksuaalisuuteen liittyvistä asioista, esimerkkinä tiukan kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja vaatimus sen rangaistavuudesta.
Autoritaarista persoonallisuutta käsittelevässä 65 vuoden takaisessa tutkimuksessa korostetaan, että autoritaarisuus – jota myös fasismiksi voidaan kutsua – ei ole mikään kansallinen erityispiirre vaan sitä voi löytyä kaikista kansallisista ryhmistä.
Tilanne muuttuu kuitenkin ongelmalliseksi, jos ja kun nämä autoritaariset luonteenpiirteet muuttuvat valtiollisen politiikan ja hallitsemisen välikappaleeksi ja kun kansalaiset alistuvat näin syntyneeseen tilanteeseen.
Onko maailmassa sitten edelleen olemassa tällä tavoin määriteltyä fasismia? En halua antaa tähän kysymykseen mitään valmista vastausta. Lukijat pohtikoot itsekseen edellä kuvattuja autoritaarisuuden piirteitä ja tehkööt sen jälkeen omat johtopäätöksensä niiden asemasta tämän päivän maailmassa.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.