Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).
Ruotsin uusi, kuukausi sitten nimitetty porvarillinen koalitiohallitus ei pysynyt alkuperäisessä kokoonpanossaan montakaan päivää. Eräät paikat hallituksessa oli ministerien eron takia nopeasti täytettävä uudelleen. Kävi näet ilmi, että tuore kauppaministeri Maria Borelius oli kymmenvuotiskaudella 1990-2000 käyttänyt kotonaan niin sanottua pimeää työvoimaa, jättänyt toisin sanoen verot pidättämättä ja työnantajamaksut suorittamatta.
Kulttuuriministeri Cecilia Stegö Chilo taas oli viimeksi kuluneiden 17 vuoden ajan jättänyt tv-maksun maksamatta ja käyttänyt hänkin pimeää työvoimaa.
Pääministeri Fredrik Reinfeldt totesi ministerierojen yhteydessä, että tämän jälkeen ei ole yhtään helpompaa rekrytoida hallitukseen elinkeinoelämän ihmisiä.
Reinfeldtin lausuma on moniselitteinen. Se voitaisiin ymmärtää - vaikkei hän ehkä tätä tarkoittanutkaan - sitenkin, että uudet ministerit olivat aikaisemmassa elämässään vain omaksuneet monien elinkeinoelämän piirissä suosimat käyttäytymistavat: vältetään minkä voidaan julkisia maksuja, siirretään varoja veroparatiiseihin ja kierretään veroja kaikin muin tavoin.
Olin 1980- ja 1990-luvulla 16 vuotta Yleisradion hallintoneuvoston jäsenenä. Aika ajoin kuultiin selonteko siitä, kuinka tehokasta tv-maksuja koskeva tarkastus on. Eräässä vaiheessa todettiin, että pääkaupunkiseudulla todellinen ja suurin maksupinnareitten keskittymä sijoittui Espoon niin sanotulle Kultahammasrannikolle, toisin sanoen sille alueelle, jolla asukkaiden veronmaksukyky on hyvin suuri.
Eivät pinnarit tuolla alueella varmaan köyhyyttään vältelleet tv-maksua.
Taustalta erottui jotain aivan muuta: varakkaiden ihmisten välinpitämättömyyttä ja ahneuttakin. Kotiin päin se on pienikin säästö.
En ihmettele ruotsalaisten reaktioita tietoihin uusien ministerien käyttäytymisestä. Tulonjako- ja verotuskysymyksissä ihmiset todella ovat herkkätuntoisia, myös se ihmisten suuri enemmistö, joka käytännössä elää kädestä suuhun ja joka silti maksaa veronsa kakistelematta, maksaa, paitsi arvonlisäverot tavaroiden ja palvelusten hinnoissa, myös tuloveron ja muut maksut.
Kansan reaktio ruotsalaisten ministerien ilmitulleisiin veropakoiluihin tulee asettaa yhteyteen oikeutettujen tasa-arvovaatimusten kanssa.
Sivumennen sanottuna: Suomessa tasa-arvoideologiaa julistaneen sosiaalidemokratian suuriin petoksiin on kuulunut suostuminen pääomatulojen irrottamiseen progressiivisesta tuloverojärjestelmästä ja verokannan asettaminen sellaiseksi, että se pitkälti suosii pääomatulojen saajia.
Tunnen kyllä pääomatulon verotuksen taloustieteelliset perustelut. Silti se loukkaa räikeästi ihmisten tasa-arvoa ja muokkaa yhteiskunnan rakenteita uusiksi.
Rälssiyhteiskunta - se, josta 1800-luvulla alettiin vähitellen päästä eroon - syntyi aikanaan kruunun verotusvallan turvin, verovapausjärjestelmänä. Meidän aikanamme uusi rälssi on syntymässä tuloerojen kasvaessa verohelpotusten tietä.
Lehdistöllä oli oma osuutensa Ruotsin ministerieroissa. Ministerien henkilöhistoriaan liittyvät laiminlyönnit julkistettiin hyvin näyttävästi. Tätä lehdistön osuutta kommentoi Suomen Tukholman-suurlähettiläs Alec Aalto viikko sitten Hufvudstadsbladetin kolumnissaan.
Aalto kysyi, voiko tulla ministeriksi tai saada poliittisen luottamustehtävän, jos on ajanut raitiovaunulla lunastamatta lippua tai jättänyt tv-lupansa maksamatta. Hänen mielestään me selvästi tarvitsemme poliitikkoja, jotka voivat tehdä eron oikean ja väärän välillä, ja periaatteessa tahtovat tehdä oikein, mutta virheettömyys on tuskin poliitikon tärkein ominaisuus valitsijoiden silmissä.
Aallon kritiikin pääsuunta oli muodollisesti kylläkin lehdistön käyttäytyminen: olemmeko menossa yhteiskuntaan, jossa mediat aktiivisesti etsivät tietoja, joilla tarvittaessa voi saattaa julkisuuden henkilöitä huonoon valoon, maksavat jopa palkkioita tällaisista tiedoista.
Minusta lehdistö voi aina kriittisesti katsoa itseensä, erityisesti kun on kyse poliitikkojen yksityisyyteen tunkeutumisesta, mutta siitähän ei veropakoilun raportoimisessa ole kyse, vaan aivan muusta.
Suurlähettiläs, jonka ammattiin kuuluu lukea asemamaan lehtiä ja analysoida sen mielialoja, ei mainitse ministerien eroja, mutta välillisesti kolumnista tulee esille se ajatus, että näiden erojenkin syynä olisivat kerralliset inhimilliset erehdykset. Hän ei sano tätä, koska diplomaatin ei sovi julkisesti puuttua tuollaisiin, mutta viesti kyllä tulee perille kirjoituksen kokonaisuudesta.
Siis: ministeriksi nimitetty on periaatteessa halunnut tehdä oikein, mutta 17 vuoden ajan jostain syystä kuitenkin joka vuosi vain sattunut tekemään väärin, jättänyt tv-maksun maksamatta. Todella onneton kohtalo. Vielä onnettomampaa on kylläkin ollut, kun sittemmin ministeriksi noussut on periaatteessa tahtonut tehdä oikein, ja on vain erehtynyt luullessaan tekevänsäkin oikein käyttäessään pimeää työvoimaa.
Sekin ajatus tässä nousee, että suurlähettilään sosiaalinen ympäristö ja palkkausjärjestelmä veroetuineen helposti vieraannuttavat tavallisten ihmisten arjesta. Samastumisen kohteet löytyvät aina vain pienemmästä joukosta, ja ymmärtämystä kehittyy siinä esiintyville vähäisille ja suuremmillekin verosuunnitteluongelmille.