Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri ja kirjailija.
Lähes jokaisella on omakohtaisia kokemuksia päivystyksestä ja päivystyspoliklinikoista. Itkeviä lapsia, humalaisia örisijöitä, paareilla makaavia mummoja, puolijuoksua kiirehtiviä hoitajia. Jonotusta, joskus loputtoman tuntuista. Yksi jos toinenkin on varmaan miettinyt, että jokin tässä mättää ja että eikö näitä hommia voisi järjestää jotenkin toisin.
Hoitotakuusäännöksiä luotaessa puolikymmentä vuotta sitten laadittiin valtakunnalliset kiireettömän hoidon kriteerit. Ne auttavat arvioimaan, missä järjestyksessä ja miten pitää tutkia ja hoitaa kuluneita lonkkia, toistuvia mahavaivoja tai masennusta. Kiireellisestä ja päivystyshoidosta vastaavia kriteerejä tai ohjeita ei ole ollut. Niinpä sosiaali- ja terveysministeriö pani viime vuoden keväällä pystyyn hankkeen, jonka tuloksena asiantuntijatyöryhmä sai tammikuun lopussa valmiiksi raporttinsa yhtenäisistä päivystyshoidon perusteista.
Päivystystyöryhmän raportti on monella tavalla omaa luokkaansa tänä raporttien, selvitysten ja työryhmien luvattuna aikana. Se valmistui määräajassa. Siitä puuttuvat mitäänsanomattomat korulauseet, joita käytetään kun ei uskalleta oikein sanoa mitään. Sen ehdotukset on tehty jalat maassa ja ne ovat toteuttamiskelpoisia. Raportin ehdotukset joskus toteutettuina tulevat parantamaan päivystyksien toimivuutta. Niillä pyritään myös siihen, että kaikki maassa asuvat olisivat tasa-arvoisia päivystyspalvelun saannissa.
Kuusamon terveyskeskuksen päivystystä järjestäessäni olen todennut, että päivystyksen tarve on rajaton. Kun tavallisesti päivystyksestä vastaa yksi lääkäri, potilasruuhkaa riittää yöhön saakka. Kun päivystykseen sijoitetaan kaksi lääkäriä, ruuhkaa riittää - yllätys, yllätys! - yöhön saakka.
Luulisin, että sama ilmiö on nähtävissä myös Oulun seudun yhteispäivystyksessä. Kyseessä on ilmiö, joka sairaanhoidossa tunnetaan tyhjän sängyn syndroomana: jos sairaalassa vain sattuu joskus olemaan tyhjä sänky, se täyttyy heti.
Tänä päivänä päivystystä käytetään väärin. Sinne tulee sellaisia potilaita, jotka eivät kuulu päivystyspoliklinikoille.
Syy ei ole potilaiden, vaan huonosti toimivien järjestelmien. Julkinen terveydenhuolto nimittäin pyrkii maksimoimaan lääkärityöajan tehokkaan käytön, ja terveyskeskusten lääkäreille annetaan potilasaikoja päivät täyteen.
Olisi vain järjestelykysymys jättää lääkäreille jokaiselle päivälle tilaa niitä potilaita varten, jotka sairastuessaan tarvitsevat vastaanottoajan päivän tai parin kuluessa. Tai käyttää vastaanottoihin erikoiskoulutettuja päivystyshoitajia. Silloin näiden potilaiden ei tarvitsisi hankkiutua ruuhkaisille päivystyspoliklinikoille, jotka voisivat keskittyä todellista hätähoitoa tarvitseviin. Omalääkärijärjestelmällä pyrittiin juuri tähän. Järjestelmästä on kuitenkin lähes kaikkialla luovuttu, koska aivan liian suuret vastuuväestöt tekevät lääkärityön ylettömän raskaaksi.
Oma lukunsa ovat päivystyspoliklinikoiden huume- ja alkoholipotilaat. Tietysti heidänkin sairautensa pitää hoitaa, mutta useimmiten hoito on kuitenkin vain tarkkailua ja vakavien sairauksien poissulkemista. Isohkoissa väestökeskuksissa se tapahtuisi parhaiten erillisillä selviämisasemilla, joita kuitenkin näkyy syntyvän hyvin kitsaasti.
Merkittävä asia ihmisten tasavertaisen avun saannin kannalta on päivystyksen porrastus. Joka kylässä ei voi olla täyden palvelun päivystyspisteitä, joissa voidaan hoitaa niin aivoinfarktien liuotukset, sepelvaltimoiden pallolaajennukset kuin monivammapotilaan kiireelliset hätäleikkauksetkin.
Suomen keskussairaalaverkko on pääosassa maata kuitenkin niin tiheä, että sairaalat ovat kaikkien kansalaisten saavutettavissa ambulanssilla tunnin kuluessa. Niissä ovat edustettuina keskeiset erikoisalat. Valtaosa hätähoitoa tarvitsevista pystytään niissä hoitamaan ja saattamaan kuljetuskuntoon ne, jotka pitää siirtää yliopistosairaalaan.
Vaikeimman ongelman muodostavat harvaan asutut alueet. Tavallinenkin päivystysasia saattaa vaatia tuntien matkustamisen. Perustellusti voidaan kysyä, ovatko esimerkiksi Pudasjärven sarakyläläiset tasa-arvoisia kiiminkiläisten kanssa? Sarakylästä kun tulee öisin tai viikonloppuisin päivystysmatkaa pari sataa kilometriä suuntaansa.
Sarakyläläisiä ei ole kovin paljon, joten on epätodennäköistä, että siellä kovin usein sairastutaan niin vaikeasti ja äkillisesti, ettei voitaisi odottaa seuraavaa arkipäivää. Tietysti yksikin voi olla liikaa.
Toisenlaisessa asemassa on Kuusamo ja myös monet Lapin kunnat, jotka tosin ovat väestöltään pienempiä. Kuusamossa on 17 000 asukasta ynnä vähimmilläänkin viisituhatta turistia. Kuusamossa tämä on ratkaistu niin, että päivystyksen hoitovalmius pidetään koko ajan korkeana. Päivystävän lääkärin taustatukena on aina anestesialääkäri, hoitajia on aina vuorossa useampia, erikoisosaajista kuten kätilöistä on päivystyksessä puhelinlista, jotta saadaan lisäapua tarvittaessa. Yli kahden tunnin matka keskussairaalaan vaatii viikoittain erikoislääkäritasoisia hoitotoimia, jotta vaikeasti sairastunut pystytään kuljettamaan turvallisesti hoitoon.
Korkeatasoisen päivystyksen ylläpitäminen maksaa, mutta tasapuolisuutta pitää pystyä tarjoamaan myös Lappiin, kuusamolaisille ja turisteille. Kun päivystystyöryhmän suunnitelmia aikanaan ryhdytään toteuttamaan, valtiovallan olisi syytä huomioida harvaan asutut alueet niin, etteivät erityiskustannukset kaatuisi yksittäisten kuntien maksettaviksi.