Kyllähän se on niin, että joka joukkueessa pitää olla mummo tai pari. OLS:n keilanaisilla on asiat paremmin kuin hyvin, sillä joukkueessa on mummoja kaksin kappalein. Kolme maajoukkuekeilaajaakin on - tosin yksi omien sanojensa mukaan jäähdyttelyvaiheessa. Vielä tarvitaan hyvästi huumoria ja tärkeimpänä joukkuehenkeä.
Mummomääritelmä jäi joskus Katriina Juoperin mieleen maajoukkuekuvioista.
"Hengen tekevät seuran vanhat jäsenet, jotka ovat juurtuneet tiukasti mukaan hommaan", Juoperi selittää.
Juoperin kavereina Oulun keilahallin kerhohuoneessa Heinäpäässä istuvat Riitta Keränen, Riitta Nikupeteri, Raija Pöntinen ja Liisa Pitkänen. Viisikon pitäisi oikeastaan olla seitsikko, mutta Laura Tuomisalo asuu Vaasassa ja Marjo Pöntinen Tampereella.
Naiset aloittavat viikonvaihteessa keilailun SM-liigan, eikä moista ihmettä ole nähty Oulussa yli kahteenkymmeneen vuoteen. 1980-luvun alussa Röökynät keilasi silloisessa mestaruussarjassa, OLS:n miehet kaudella 1986-87.
"Viime keväänä nousukarsinnoissa näytettiin, mistä pohjoisen naiset on tehty", Raija Pöntinen - se toinen mummo - virnistää ja muistelee, miten kansa mylvi kärppiä Kouvolan keilahallissa.
Tiukassa paikassa punnittiin naisporukan henki.
"Eletään joka heitto mukana. Minä en pysy edes lattialla, pitää kiivetä penkille", Pöntinen selittää.
"Hyväksytään toisemme ja nautitaan toistemme menestyksestä", Liisa Pitkänen - toinen mummo - jatkaa.
Naisporukassa se ei aina ole läpihuutojuttu.
Suuria tunteita
Keilanaisten "vanha olssilainen" on Riitta Nikupeteri, vuodesta 1985 seurassa keilannut. Porukka ympärillä on vaihtunut useaan otteeseen, nykyisen joukkueen runko on ollut kasassa muutaman vuoden.
Naisten taustat ovat hyvin erilaisia, eikä niitä keilahallilla kysytäkään. Ikähaitari alkaa 20:sta ja päättyy 58 vuoteen, keilailukokemusta on yhteensä kymmeniä vuosia. Yksi on aloittanut harrastuksen miehen vanavedessä, toinen isältä, kolmas on "kotoisin keilahallilta", neljäs on kuskannut lapsensa kaksivuotiaasta mukana hallilla. Räiskyvä persoona pärjää siinä missä maan hiljainenkin. Yhteistä on rakkaus lajiin.
"Yhtenä syksynä loukkaantuminen piti pois hallilta. Tuli ikävä joukkuepelin fiiliksiä, yhdessä kokemista. Normaalielämässä ei niin voimakkaita tunteita juuri koe", Nikupeteri kiteyttää.
Huru-ukkojen laji
Keilaajista on Suomessa naisia noin neljännes, kerhohuoneessa veikkaillaan. Uusia junioreja, ja varsinkin tyttöjä, haluttaisiin mukaan Oulussakin.
"Tosin sekin vaihtelee. Joillakin halleilla on viety onnistuneesti läpi nuorisoprojekteja ja saatu kymmeniä uusia junioreita", Etelä-Suomen vilkkaampaa keilailuelämää vuosia elänyt Katriina Juoperi huomauttaa.
"Toiset hallit sitten ovat tosi ukkoutuneita. Siellä ovat ne samat äijät, jotka sinne jäivät 20 vuotta sitten."
Naiset sanovat törmäävänsä silloin tällöin perimiehiseen "naisille ei hävitä" -asenteeseen. Toinen sitkeässä elävä uskomus on puhe jäähdyttelylajista ja huru-ukkojen touhusta, jossa vain tuupataan palloa. Hohtokeilauskin on pelkkää kaljanjuontia.
"Pelit saattavat kestää koko päivän, ja peruskestävyyden on oltava hyvä. Henkisellä puolellakaan ei pysty skarppaamaan, jos fysiikka pettää", Riitta Keränen tyrmää.
Keilanaisilla on lajiharjoituksia vähintään kaksi kertaa viikossa. Siihen päälle pari kisaa, kuntosalia, pilatesta, sulkapalloa ja kahvakuulailua. Mielikuvaharjoittelusta nyt puhumattakaan.
Keilailun naisten SM-liiga alkaa Talissa tässä viikonvaihteessa.