Poliitikot ihmettelevät, miksei kukaan investoi. Ihmettely ei ole suomalainen erikoisuus, sillä ongelma on koko Euroopan laajuinen. Ernst & Youngin vuosittaisen houkuttelevuusselvityksen mukaan Eurooppa on menettänyt pitkäaikaisen asemansa globaalien investointien ykköspaikkana. Vuonna 2002 Eurooppa sai yli puolet maailman suorista investoinneista, mutta vuonna 2013 sen osuus oli enää 20 prosenttia. Suomessakin pääomakanta pienenee.
Meillä poliitikot miettivät tulevia vaalilupauksiaan ja elvytyskeinoja. Euroopassa vaalit on käyty ja EU:n tuleva puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on jo esittänyt seuraavan komission poliittiset suuntaviivat. Niissä on jo tähänkin ongelmaan tarjolla ratkaisu.
Komission tuleva puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on luvannut käyttää EU:n talousarviovaroja ja Euroopan investointipankkia nykyistä tehokkaammin, kohdentaa investointeja älykkäämmin, vähentää sääntelyä ja lisätä joustoja. Toiveena on, että nämä toimenpiteet vuorostaan houkuttelevat lisää eritoten yksityisiä investointeja, jotta koko investointipotti kasvaisi 300 miljardiin euroon seuraavien kolmen vuoden aikana. Uudessa komissiossa tavoitteen koordinointi kuuluu varapuheenjohtaja Jyrki Kataiselle.
Miten on, onko ensimmäinen koordinointitehtävä mahdoton? Kysymys on sekä julkisten että yksityisten investointien puutteesta. Julkisten investointien osalta voi todeta kaksi asiaa. Ensinnäkin ne, joiden pitäisi laittaa taloutensa kuntoon ja leikata läskiä, haluavat velkaantua lisää ja elvyttää. Puolestaan ne, jotka voisivat investoida ja elvyttää, eivät halua sitä tehdä. Tässä piilee komission hampaat murskaava, liian iso pähkinä: perinteiset Euroopan maat eivät ole vieläkään lähentyneet toisiaan talouspolitiikassa tai poliittisessa tahdossa.
Kaikki osaavat moittia ylilöysää Etelä-Eurooppaa, mutta yhtälailla ihaillusta Saksasta on tullut EU:ssa aito ongelma. Sen kireä deflatorinen politiikka pakottaa muut heikommat maat vielä Saksaakin ankarampaan kuuriin kilpailukykynsä parantamiseksi. Saksalla olisi kuitenkin varaa ja tarvetta investoida. Jos Katainen voisi vääntää Saksan kättä niin että maa suostuisi panostamaan infrastruktuuriinsa ja tätä kautta lisäisi kysyntää Euroopassa, meillä kaikilla voisi mennä hieman paremmin. Mutta komissio ei päätä Saksan investoinneista, niistä päättää Merkelin hallitus.
Komissiolla ei siis ole riittävää valtaa pistää kuriin suuria maita. Ne sopivat asiat keskenään. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei Suomikaan halua luopua suvereeniudestaan. Mutta toki komissio saa toivoa, että suuri Saksa investoi vapaaehtoisesti ja nämä investoinnit voi summata osaksi tuota 300 miljardin pottia.
Kataisen ja Junckerin päätäntään jäävät siis lähinnä komission talousarviovarat ja Euroopan investointipankki. Summa ei millään yllä 300 miljardiin, ellei yksityisiä investointeja saada virtaamaan. Mutta mikä estää näitä toteutumasta jo nyt? Viimeaikainen keskustelu ja selvitykset ovat karua luettavaa: yritykset eivät investoi, koska ne eivät luota siihen, että poliitikot pystyvät tekemään eurooppalaisesta toimintaympäristöstä vakaan ja ennustettavan.
Hill+Knowlton julkaisi poliittisten riskien selvityksensä pari viikkoa sitten. Selvityksen mukaan poliittinen riski on Suomessa kasvanut selvästi verrattuna vuoteen 2012 verrattuna. Vaikka osa poliittisista päättäjistä tunnistaa jo riskien kasvun, tätä pidettiin vasta 6. tärkeimpänä investointien ehkäisijänä. Kyselyn mukaan elinkeinoelämän edustajat pitävät poliittista riskiä kuitenkin aitona ongelmana. Vaikka suurin investointieste Suomessa oli elinkeinoelämän mielestä korkea kustannustaso – johon toki vaikuttaa voimakkaasti politiikka – poliittinen riski nousi lähes tasoihin kakkoseksi listatun heikon talouskehityksen kanssa. Päätöksenteon sätkyily sulkee rahahanat ja saa yritykset odottelemaan parempia aikoja tai etsimään houkuttelevampia maita.
Suomen ja Euroopan ongelma on yhteinen. Päätöksenteon poukkoilevuus ja sääntelytaakan kasvu ovat yritysten pelkojen kärjessä. Kuka uskaltaa investoida jos, lainsäädäntöprosessit ovat EU:n komission, parlamentin ja neuvoston kaupankäynnin seurauksena kompromissien runtelemia paisutuksia, joissa takkiinsa ottavat useimmiten yritykset.
Euroopassa on sääntelyn ohella muitakin poliittisia uhkia. Talousalueen ylivelkaantuminen ja kasvunäkymien heikkous ovat itsessään investointien karkottimia. Kun tähän lisätään vielä euroa uhkaava poliittinen epävarmuus, tilanne on vielä ankeampi. Vaikka markkinat eivät saaneet euroa rikki, sen voi lyödä palasiksi poliittisen tahdon puute. Euro on ollut elinkeinoelämän näkökulmasta tärkeä askel kohti vakaampaa toimintaympäristöä. Sen menettäminen olisi valtava shokki koko kansantaloudelle.
Voi vain kuvitella, millaisia joulupukin toivelistoja Katainen saa vielä vain kiiltona silmissä olevalle investointipotille. Jos Euroopassa johonkin kannattaa panostaa, niin talousalueen nostamiseen maailman kärkeen digitalisaatiossa. Tarvittavat investoinnit pitää tehdä tiukassa yhteistyössä yritysten ja yksityisen sektorin sijoittajien kanssa – julkinen ei osaa valita voittajia, vieläkään. On todennäköistä, että tämänkin tärkeän tuottavuushypyn takana olevien investointien suurin este ei ole raha vaan sääntely.
Poliitikot taitavat seisoa liian lähellä ongelmaa nähdäkseen, mikä on pielessä. Peiliin katsominen saattaisi auttaa.
Kirjoittaja on taloustieteilijä, joka toimii
EK:n kilpailukyky ja kasvu -vastuualueen johtajana.
Kolumni