Lähiviikkojen kova poliittinen juttu on sote-alueiden lukumäärä. Kuinka moneen sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisalueeseen valtakunta jaetaan? Sote-uudistuksella Sipilän hallitus tavoittelee kolmen miljardin euron vuosittaisia säästöjä.
Säästöjen kannalta alueiden lukumäärällä ei ole juurikaan merkitystä.
Eri asia on, jos sote-alueista tehdään samalla laajan itsehallinnon alueita. Niille on tarkoitus siirtää nykyisten maakuntaliittojen tehtävien lisäksi merkittävä osa ely-keskusten ja aluehallintovirastojen tehtävistä.
Tältä kannalta alueet eivät voine olla puolen Suomen kokoisia. Silloin hyvän alue- ja paikallistuntemuksen saavuttaminen voisi olla ylivoimainen tavoite.
Mutta säästöt. Jos oletetaan että Pohjois-Pohjanmaan sote-alue olisi maakunnan kokoinen, organisaatiomuutos merkitsisi parinkymmenen perusturvalautakunnan lopettamista.
Virat häviäisivät alta myös pariltakymmeneltä sosiaali- ja terveysjohtajalta, joiltakin johtavilta lääkäreiltä ja sosiaalijohtajilta.
Myös Oysin nykyhallinto kapenisi aika olemattomaksi, samoin tietysti nykyinen maakuntahallinto.
Mutta tilalle tulisi vaaleilla valittava sote-valtuusto virkamiehineen. Ison organisaation virkahallinto olisi ainakin nykyisen maakuntaliiton hallinnon suuruinen. Ja eri asteisia työnjohtajia pitäisi olla lähes jokaisessa nykyisessä sosiaalivirastossa ja terveyskeskuksessa.
Varsinainen säästö voi tulla ainoastaan siitä, että nykyinen toiminta pannaan perusteelliseen remonttiin.
On puhuttu, että säästöä tulisi päällekkäisten toimintojen purkamisesta. Olisi mielenkiintoista nähdä laskelmia siitä, mitä Oulun muuttuminen Suur-Ouluksi on säästänyt. Päällekkäisyyksiä on varmaan purettu.
Jos Oulu olisi pelkästään purkutöillä päässyt sote-uudistuksen säästötavoitteeseen, vuosittaisen sosiaali- ja terveydenhuollon säästön pitäisi – asukaslukuun suhteutettuna – olla runsas 100 miljoonaa euroa. Ei taida olla.
Tästä huolimatta: eri toimintayksikköjen toimintojen koordinoinnilla säästöjä tulee varmasti.
Myös tietojärjestelmien yhtenäistämisellä tavoitellaan säästöjä. Mutta esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan laajalla ja hajanaisella alueella tieto kulkee jo nykyisellään kohtalaisen hyvin.
Tehdään toki päällekkäisiä laboratorio- ja lääkärintutkimuksia, mutta potilasmääriin nähden ne tuskin ovat ratkaiseva kustannuslisä.
Usein potilaan pääseminen perusterveydenhuollosta sairaalaan vie sen verran aikaa, että jo taudinkulun vuoksi tutkimuksia on tehtävä uusiksi.
Merkittävämpää sen sijaan olisi, että tietotekniikka saadaan toiminaan sujuvasti. Nykyisellään hoitaja tai lääkäri käyttää koneen naputteluun jokseenkin saman verran aikaa kuin potilaan haastatteluun ja tutkimiseen.
Sairauskertomusjärjestelmät pitäisi panna todella uusiksi niin, että merkinnät (tehdyt tutkimukset, löydökset, hoito-ohjeet ja hirveästi naputtelua vaativa tilastointi) syntyvät muutamalla napautuksella tai sormen pyyhkäisyllä. Tai sitten automaattisesti puheella, avainsanoilla ohjattuna.
Terveydenhuollossa on vuosia pyritty tulosvastuuseen, sosiaalitointa en niin tarkasti tunne. Yksi ”vastuuttomuutta” aiheuttava seikka on se, että terveydenhuollon rahoitus tulee useista lähteistä.
Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, että kun lääkäri tekee polvivaivaiselle rakennusmiehelle tai perushoitajalle lähetteen keskussairaalaan, potilas jää odottamaan tutkimus- ja hoitoaikaa sairauslomalla.
Sairauslomakustannuksia maksaa tietenkin työnantaja, mutta myös yhteiskunta eli Kela. Mitä pitempään hoito ja sen jälkeinen kuntoutus viipyvät, sitä suurempi on Kelan osuus.
Jos sote-uudistuksessa tehtäisiin muutos, että Kela laskuttaisi jokaisen sairauslomaeuron järjestämisvastuussa olevalta sote-alueelta, jonot tuskin enää venyisivät.
Sama menettely voisi käydä myös sote-alueen lääkärin määräämien lääkkeiden Kela-korvausten kanssa.
Kun sote-alue maksaisi lääkkeistä omavastuun ylittävät kustannukset, olisi varsin yksinkertaista muokata lääkekorvausjärjestelmää niin, että esimerkiksi syöpäpotilaat saisivat uudet, kalliit ja välttämättömät lääkkeensä kohtuulliseen hintaan.
Jos sote-alue olisi vastuussa näistä sairaanhoidon ”oheiskustannuksista”, tämä kannustaisi kumppanuuteen myös alueella olevien yksityisten toimijoiden kanssa. Ostopalvelut tai palvelusetelit olisivat helppo tapa pitää sairauslomien ja hoidon kustannukset kurissa.
Luulisin, että vastaavia jononpurkuja olisi löydettävissä myös sosiaalitoimessa, vaikkapa lastensuojelussa, toimeentuloturvassa, päihdehuollossa, vammais- ja vanhustenhuollosta puhumattakaan.
Kirjoittaja on taivalkoskelainen lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.).