Kun yliopistoverkkoa Suomessa alettiin laajentaa, yliopistojen professorit ymmärrettävästi haalittiin pääsääntöisesti pääkaupunkiseudun korkeakouluista. Maakuntaan muuttajat Oulussakin ostivat iloisesti jopa ylihintaan asuntoja, koska Helsingin hintoihin verrattuna hintataso joka tapauksessa oli hyvin kohtuullinen.
Osa ei kuitenkaan koskaan muuttanut, vaan ryhtyi niin sanotuksi matkalaukkuprofessoriksi. Asunnoksi riitti vuokrattu tai ostettu yksiö, toisille pelkkä työhuone. Lapin yliopiston oikeustieteen professoreista valtaosa 80- ja 90-luvuilla matkustikin ahkerasti rautateillä ennen lentolippujen halpenemista. Esimerkiksi dekaani Ilkka Saraviita vietti vuosien ajan kaksi yötä viikossa junassa ja vero-oikeuden professori Esko Linnakangaskin laski ennen Helsingin yliopistoon siirtymistään kuluttaneensa yli kaksi vuotta elämästään Rovaniemen-junassa. Näitä professoreita ei todellakaan voi syyttää työhönsä sitoutumattomuudesta.
Professoreiden liikkumista kaupungista tai maasta toiseen on tapahtunut aina yliopistojen tuhatvuotisen historian kuluessa. Aluepolitiikkaakin yliopistojen perustamisella harjoitettiin jo 1600-luvulla, kun Ruotsin äärialueet haluttiin saada tiukemmin sidotuksi valtakuntaan. Yliopistot perustettiin vuonna 1632 Tarttoon ja 1640 Turkuun sekä vuonna 1666 Lundiin.
Syyt siihen, että professorit usein päätyvät nykyisin niin muodissa olevan etätyön tekemiseen ovat moninaiset. Perhe ei ehkä suostu muuttamaan, vaikka professori suostuisikin. Kollegat ja sosiaalinen verkosto ovat pääasiassa jo muualla.
Joskus myös pelkästään yliopistokaupungista ja kymmenistä tuhansista opiskelijoista halutaan työpäivän jälkeen päästä välillä eroonkin. Niinpä Lundin professoreita asuu Göteborgissa ja Kööpenhaminassa, Pohjois-Italian pienten yliopistokaupunkien professoreita Milanossa ja Etelä-Englannin yliopistojen professoreita Lontoon alueella.
Professorit, jotka eivät tarvitse laboratorioita, työskentelevät usein kotonaan, eikä professoreilla aikaisemmin yliopistoilla juuri työhuoneita ollutkaan. Suullisia tenttejäkin varten mentiin professorin kotiin tenttimään. Näin tehtiin Helsingin yliopistossa vielä 1960-luvulla. Samalla tuli tutustuttua professoreiden Kruununhaan asuntoihin.Tästä huolimatta eivät nämä professorit varmaan hetkeäkään epäilleet kuulumistaan yliopistoon, vaikkei yhteisöllisyydestä joka mutkassa puhuttukaan.
Yliopisto on paikkakunnallaan kuin suuri tehdas. Se tuo työpaikkoja, verotuloja ja uutta väkeä.Tosin paikkakunnalle saapuvat professorit saattavat myös sotkea vallinneita arvojärjestyksiä seurustellessaan aivan väärien ihmisten kanssa ja asuessaan aivan väärissä kaupunginosissa. Kaikki professorit eivät myöskään halua olla paikkakunnan keskipisteitä, vaan haluavat pikemminkin olla rauhassa työnsä ääressä.
Äkkipäätä ajatellen saattaisi luulla, että paikkakunnan tieteen ja opetuksen taso nousee sitä mukaa kun yliopiston opettajia muuttaa paikkakunnalle. Näin ei kuitenkaan välttämättä aina käy. Kun Turun Akatemia perustettiin 1640, tieteen taso Suomessa joidenkin mukaan päinvastoin laski. Aikaisemmin Suomen harvat yliopistoihmiset olivat saaneet Agricolan tapaan koulutuksensa Euroopan parhaissa yliopistoissa. Turun yliopiston perustamisen jälkeen samaan liikkuvuuteen ei ollut enää tarvetta. Jumahdettiin paikalleen ja ryhdyttiin seurustelemaan keskenään.
Tämä sisäänpäin lämpiävyyden vaara on tänäkin päivänä olemassa. Ei haluta liikkua ja etsiä uusia ajatuksia muualta, kun tutussa seurassa on niin paljon mukavampaa ja turvallisempaa. Nimityksissäkään pätevistä ei valita kaikkein parhaita vaan tuttuja, jotka ovat jaksaneet puurtaa työpaikallaan vuosikausia.
Pätevän henkilökunnan saatavuus on myös vaihdellut oikeustieteessä aineittain ja aikakausittain. Turun yliopistossa ei saatu esimerkiksi prosessioikeuden professuuria täytetyksi aikoinaan pariin kymmeneen vuoteen siitä yksikertaisesta syystä, ettei koko maasta löytynyt päteviä hakijoita. Nytkin esimerkiksi työ- ja ympäristöoikeudessa on sellainen tilanne, että jos nykyiset professorit lähtevät, seuraajia on vaikea löytää.
Miten sitten professoreiden työvelvollisuus tällä hetkellä määräytyy. Perustuslain mukaan jokaisella Suomessa on sentään oikeus vapaasti valita asuinpaikkansa. Aikaisemmin paikallaoloa tosiasiassa säänneltiin siten, että luentoja oli pidettävä viikoittain tietty tuntimäärä.
Tällä hetkellä työehto- ja työsopimuksissa professoreiden työvelvollisuus määräytyy 1?600 tunnin kokonaistyöajan mukaan. Työsuunnitelmassa on varattu aika opetukselle, tutkimukselle ja yhteiskunnallisille tehtäville. Monet professorit osallistuvatkin ahkerasti mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin rientoihin.
Nykyään opetus ei ole aina viikoittaista vaan usein periodiopetusta. Direktio-oikeuttaan käyttäen yliopistotyönantajakin voisi tilapäisesti tehdä sopimuksiin muutoksia, mutta se ei voi esimerkiksi ohjesäännöllä tehdä pysyviä ja olennaisia sopimusten vastaisia muutoksia syyllistymättä sopimusrikkomuksiin.
Aikaisemmin yliopistoissa ei juuri koskaan puhuttu rahasta tai sopimuksista. Nyt ei juuri muusta puhutakaan. Tästä huolimatta yliopistojen väki on hyvin sitoutunutta työhönsä. Ja mielenkiintoiseen työhönhän kannattaa sitoutua, ei niinkään organisaatioihin tai yhtiöihin -- senhän tietävät jo Myllykosken paperimiehetkin.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.