Sairaanhoidossa on keksitty paljon sitten kuppauksen ja suoneniskennän. Viimeiset 20--30 vuotta ovat olleet erityisen vauhdikkaita innovaatiovuosia, ja aiempiakin keksintöjä on kehitetty yhä tehokkaammiksi.
Ainakin sanoina meille kaikille ovat tuttuja antibiootit, sädehoito, tekonivelkirurgia, ultraäänitutkimukset, sydäninfarktien liuotus, pallolaajennukset, laserleikkaukset, magneettitutkimukset, leikkausrobotit -- muutamia vain mainitakseni.
Tietotekniikan eteneminen on osaltaan tehnyt kehittämisen mahdolliseksi. Monet hoidot ja niihin tarvittava laitteisto ovat kalliita. Monet vaativat myös suurta erityistaitoa ja vuosien opiskelua.
Eivät toki kaikki: tavalliset antibiootit tai astmalääkkeet ovat suhteellisen halpoja, eikä yksittäinen ultraäänitutkimuskaan kovin kallis ole. Eikä antibioottireseptin kirjoittaminen kovin suurta erityistaitoa vaadi.
Yhteistä yllä luetellun kaltaisille keksinnöille on, että niiden avulla pystytään tutkimaan ja hoitamaan entistä paremmin entistä vaikeampia sairauksia entistä huonokuntoisemmilta ja vanhemmilta potilailta.
Jos sairaanhoidossa kuitenkin tyydytään vain uusien hoitomuotojen kehittämiseen, minkään yhteiskunnan varat eivät tule riittämään.
Kansanterveyslaki vuonna 1972 oli suuri innovaatio, jolla pyrittiin ennen kaikkea takaamaan kaikille kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet saada sairaanhoitoa.
Kansanterveyslaissa tuotiin sairaanhoidon rinnalle sairauksien ennaltaehkäisy, mikä oli selvä yritys vaikuttaa sairaanhoidon kustannuskehitykseen.
Sen jälkeen on yritetty muun muassa omalääkärijärjestelmää. Viime keväänä voimaan tullut terveydenhuoltolakikin on yritys vaikuttaa sairaanhoidon järjestelmiin.
Erilaisia hallinnollisia järjestelmiä on kokeiltu. Kansanterveyslaki loi kuntainliitot ja keskusjohtoisen valtionosuusjärjestelmän. Erikoissairaanhoitolaki toi keskussairaalat.
Niin kutsutun Valtava-uudistuksen seurauksena purettiin terveyskeskuskuntainliitot. Viime vuosina puhuttanut Paras-hanke toi kuntayhtymät takaisin. Nykyhallitus taas tuntuu pitävän sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoiminta-alueita huonona ratkaisuna.
Soutamista ja huopaamista on riittänyt. Eikä suuren yleisön sairastaminen ole sen kummempaa, olipa järjestelmä millainen tahansa. Kun kriittisesti katselee menneitä vuosikymmeniä, ainoa kansalaisten sairastamiseen merkittävästi vaikuttanut innovaatio on ollut Pohjois-Karjala -projekti.
Mutta itse sairaanhoidon perustapahtuma on niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin edelleen sama, mitä se oli Suomessa jo kunnanlääkäriaikoina.
Potilas tulee, ilmoittautuu ja sulkeutuu sitten lääkärin kanssa vastaanottohuoneeseen. Lääkäri käyttää ehkä avukseen laboratoriota ja röntgeniä, ja potilas poistuu resepti kourassaan.
Alussa luettelemieni monimutkaisten hoitojen ja tutkimusten yhteydessä toki tarvitaan teknikkoja, erityistiloja, työryhmää ja muuta, mutta perusprosessi on silti sama. Hoidetaan yksittäinen potilas kerrallaan.
Tällainen prosessi saattaa olla yksittäisen potilaan kohdalla tehokas ja vaikuttava. Vaikuttavan hyvän hoidon edellytyksiä on kaksi: lääkäri tuntee potilaan ja osaa homman.
Jos jompi kumpi näistä puuttuu, on suuri riski, että kaikki asiat eivät tule huomioiduksi ja hoito jää huonoksi tai puutteelliseksi.
Toinen riski on, että tutkimiseen ja hoitamiseen kuluu tuhottomasti aikaa ja rahaa, kun diagnoosin ja hoidon varmistamiseen tarvitaan useita käyntejä ja paljon oheistutkimuksia.
Nykyinen keskitetty päivystys näyttää tehokkaalta, mutta sen todelliseen vaikuttavuuteen sisältyy riski, koska potilasta ei tunneta ja kiire pakottaa tekemään nopeita päätöksiä.
Oman riskinsä hyvälle hoidolle aiheuttaa lääkärien vaihtuvuus. Jos lääkäri tietää, että tämä potilas on hänen edessään vain tämän kerran, hän toki hoitaa hyvin juuri sen akuutin asian, minkä vuoksi potilas on vastaanotolle tai sairaalan poliklinikalle tullut.
Mutta potilaan muut ongelmat jäävät helposti selvittämättä. Niihin puuttuu sitten seuraava lääkäri seuraavalla kerralla, kun joku näistä muista ongelmista vaikeutuu.
Nykyisen lääkärikeskeisyyden ei kuitenkaan tarvitsisi olla itsestäänselvyys. Meillä on hyvin koulutettuja sairaanhoitajia, jotka usein toimivat vain avustajana. Mutta joillakin paikkakunnilla lisäkoulutusta saaneet sairaanhoitajat tekevät jo hyvinkin itsenäistä vastaanottotyötä.
Joillakin paikkakunnilla on myös kehitetty parityöskentelyä, jossa sairaanhoitaja edustaa jatkuvuutta ja potilaan tuntemista, lääkäri taas lääketieteellistä osaamista.
Kohtalaisen usein tapahtuvat lyhyet seurantakäynnit tutulla hoitajalla voisivat vähentää toistuvia runsaita laboratoriotutkimuksia, mikä meillä nykyisin on maan tapa.
Kun tietotekniikka tuli aikanaan terveydenhuoltoon, siltä odotettiin paljon. Käytännössä se ei kuitenkaan toistaiseksi ole muuttanut sairaanhoidon perusprosessia.
Erilaisia kotiseurantaohjelmia on jo jonkin verran käytössä, mutta niiden merkitys on toistaiseksi vähäinen.
Joko tietotekniikasta tai jostain muualta pitäisi kuitenkin löytää perussairaanhoidon työhön uusia tehokkaita ja vaikuttavia menettelytapoja. Muutoin huipputekniset hoito- ja tutkimuskeksinnöt nielevät kaikki sairaanhoidon varat.
Silloin vaarana on, että hoitoja ryhdytään rajaamaan. Iän, asuinpaikan vaiko varallisuuden perusteella?
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.