Suuret uutiset porautuvat syvälle mieleen. Itse kukin ikänsä mukaan muistaa, missä oli ja mitä ajatteli, kun lentokoneet iskeytyivät WTC:n torneihin New Yorkissa, kun kuuli uutisen Tshekkoslovakian miehityksestä 1968 tai kun talvisota alkoi 1939.
Tällä viikolla saattoi muistella, missä oli, mitä teki tai ajatteli, kun Soneran hallitus päätti lähteä kilpailemaan Saksan matkapuhelinlisenssistä ja lopulta maksaa siitä lähes 25 miljardia markkaa. Muut kuin päätöksen tehneet Soneran hallituksen jäsenet ja paikalla ollut Soneran ex-hallintoneuvoston puheenjohtaja eivät taida osata, tuskin haluavatkaan, eritellä tuntojaan umts-hetkestä. Siihen ei liittynyt silloin dramatiikkaa.
Tällä viikolla kaikki kynnelle kykenevät poliitikot, päivystävät dosentit ja tiedotusvälineet ovat lähes laidasta lukien tienneet kertoa, mitä olisi pitänyt tehdä: ei olisi pitänyt. Ylös nouskoon se, joka pystyy osoittamaan, että oli samaa mieltä jo silloin, kun mielipiteellä olisi ollut asiallista merkitystä. Ei mahda kovin monta takapuolta penkistä nousta.
Sitä suurempi on jälkiviisauden määrä. Oikeuskansleri tutkii, tiesivätkö ministerit. Viestintä- ja liikenneministeriö tutkii itse, mitä ministeriö teki. On hyvä, että tongitaan, mutta tuskinpa tutkimuksista löytyy uutta viisautta tai lynkattavaa syntipukkia. Syypää kyllä olisi, mutta Kaj-Erik Relander keskittyy nyt uusiin haasteisiin Lontoossa Accel Partners -yhtiössä.
Itse asiasta ei ole epäselvyyttä; ilman kunnon riskianalyysiä tehty Soneran umts-investointi oli kardinaalimunaus, Relanderin valinta toimitusjohtajaksi samaten. Pitäisi silti muistaa sekin, että Relanderia pidettiin ennen toimitusjohtajakauttaan kovana luuna ja Soneran siihenastisen menestyksen salaisuutena. Kuva kärsi äkkiä hyperinflaation, kun "Rellu" sai kaiken vallan.
Umts-investointia ei olisi varmasti tehty, jos olisi tiedetty, miten uuden talouden kupla tulisi puhkeamaan. Noina aikoina uuden talouden firmojen osakemerkintäjonoissa seisoi tavallisia pulliaisia yhtä pitkinä letkoina kuin vähäosaisia pahimmissa leipäjonoissa. Jos Nokia olisi ennalta tiennyt lopputuloksen, se tuskin olisi sijoittanut 1980-luvulla Kari Kairamon valtakaudella Saksan tv-tehtaisiin yli miljardia euroa. Tuskinpa olisi saatu aikaan yli seitsemän miljardin euron pankkitukilaskua, jos etukäteisviisautta olisi ollut pankinjohtajien, poliitikkojen, keskuspankkiirien ja kuluttajien päissä.
Pääministeri Paavo Lipponen toi keskiviikkona uutta näkökulmaa Sonera-keskusteluun. "Tässä on kysymys yrityksen tekemästä investoinnista. Rahat eivät ole kulkeneet valtion taloudessa. Veronmaksajien rahat ovat erillään. Sonera on valtiolle sijoitus, ja veronmaksaja on reippaasti voiton puolella", Lipponen sanoi (Helsingin Sanomat 1.8.)
Lausunto on poliittisesti riskialtis eikä välttämättä koko totuus, mutta silti ainakin osa sitä. Sonera-skandaalin suurin syy on sen suuri summa. Itse investointipäätös oli, tosin absoluuttiselta ja suhteelliselta määrältään jättiläismäinen, bisnesriski. Riskinotto kuuluu yritystoimintaan. Jos se olisi onnistunut, nyt henkisesti etsintäkuulutettu Relander voisi olla jormaollilamainen visionääri.
Kuten laskentatoimen professori Juha-Pekka Kallunki totesi (Kaleva 27.7.), kansantalous menetti suoraviivaisesti laskettuna Sonera-sekoilussa nettoveron. Sonera selvisi ilmeisesti vararikosta kirjaamalla taseeseensa 4,3 miljardin euron alaskirjauksen vastapainoksi tuleviin saataviin verovähennyskelpoisen 1,2 miljardin euron tappion. Vasta aika näyttää, onnistuuko kikka vai ei.
Umts-investoinnin alaskirjaus ja Soneran velkataakka pienentävät myös yhtiön maksamien osinkojen määrää. Jää nähtäväksi, paljonko osinkoja jää kilisemättä suurimman omistajan eli valtion kassaan valtionvelan ja lapsilisien maksamista varten. Määrä riippuu siitä, miten Soneran osakekurssi kehittyy ja miten fuusio Telian kanssa onnistuu.
Poliittisesti polttavin on tietysti kysymys, oliko yksi tai useampi ministeri millään lailla mukana päätöksenteossa. Olli-Pekka Heinosen (kok.) johtama liikenne- ja viestintäministeriö näyttää tulkinneen osakeyhtiölakia ja arvopaperimarkkinalainsäädäntöä kirjaimellisesti. Kun Heinonen antoi yritysjohdon tehdä itse päätökset, hän ei rikkonut lakia. Olisiko pitänyt? Jos olisi, olisiko ministeriössä ollut viisautta, joka olisi estänyt hukkainvestoinnin? Olisiko viisautta ollut missään muuallakaan?
Ministeriössä tehtiin viime elokuussa valaiseva sisäinen muistio (Aamulehti/Turun Sanomat 30.7.) Siinä korostettiin, ettei valtiolla ole oikeutta eikä mahdollisuutta puuttua yhtiön hallituksen päätöksentekoon. Jos valtio sen tekisi ja jos kurssit yhtäkkiä laskisivat, muut osakkeenomistajat voisivat vaatia siltä korvauksia joukkokanteilla. Ne ovat varsinaisia maanvaivoja Yhdysvalloissa.
Oikeuskansleri Paavo Nikula tutkii vain umts-jutun juridista puolta, ei sen liiketaloudellista viisautta. Jos juridisia virheitä ei löydy, yksikään ministeri ei joudu käpälälautaan. Jäljelle jää vaihtoehto, ryhtyvätkö Soneran vähemmistöomistajat ajamaan kannetta yhtiön toimielimiä vastaan. Jos paljastuisi, että yritysjohto olisi ylittänyt toimivaltansa tai jättänyt jotakin oleellista kertomatta osakkeenomistajille, kanne voisi onnistuakin - jos valtio ei kaataisi sitä.
Poliittinen vastuu ja siitä nouseva poliittinen sirkus jäänevätkin ainoaksi, mitä Sonera-kohusta käteen jää. On varmaa, että tulevana syksynä hallitus tekee kaikkensa minimoidakseen ja oppositio maksimoidakseen jo käsitteellisesti epämääräisen poliittisen vastuun. Poliittisen vastuun määrän päättävät äänestäjät maaliskuun eduskuntavaaleissa.
Liiketaloudellinen vastuu näyttää yhtä epämääräiseltä. Jos tekee niin kuin laki määrää, saa tehdä miljardiluokan hölmöyksiä. Niihin voitaisiin päästä kiinni, jos Sonera-nettikirjan tekijät tulisivat julki ja löisivät todisteita pöytään väitteidensä tueksi. Jos näin ei käy, ei auta muu kuin päivitellä, millä perusteella Sonera valitsi johtajia. Yhdellä oli jalat tukevasti ilmassa eikä toinen osannut käyttää edes sähköpostia.