"Täällä kulkee mies."
Portaat eivät narise, ovi ei pauku eivätkä valot räpsy. Silti tuntuu kuin astetta viileämpi ilmavirta tunkeutuisi sisään hihansuusta. Meedio istuu silmät kiinni pöydän ääressä ja kuuntelee askelia, joita joku ottaa toisessa maailmassa.
Miehellä on päässään koppalakki ja yllään pitkä pomppa, jossa on kaksirivinen napitus. Se on sarkaa tai jotain muuta karheaa kangasta, ja se tuo mieleen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen. Kädessä miehellä on kantikas lyhty, ja aina välillä hän yrittää tihrustaa sen valossa kauemmaksi. Miehellä on vahvat kasvonpiirteet. Hän ei ole nuori eikä vanha, ehkä viisissäkymmenissä.
Mies on lähtenyt oman käden kautta. Ja siksi hän on lähtenyt, muttei ole koskaan päässyt perille.
Vielä vuosikymmenen alussa eteläisen alikulun vieressä Oulun keskustassa, siinä missä nykyisin sijaitsee tiiliseinäinen junaliikenteen ohjauskeskus, seisoi VR:n kerhotalo. Kerhotalossa piti majaansa Oulun Työväen Näyttämö, ja näyttelijöiden keskellä kulki kummitus. Se paukautti ovea tullessaan ja asteli kuuluvasti eteisen poikki, mutta katosi sitten jäljettömiin. Puvustaja näki kummituksen peilin kautta, ja yhden näyttelijän kustannuksella se ilmeisesti halusi pilailla seisomalla esteenä, kun tämä yritti päästä esiripun ohi vaihtamaan vaatteita.
Näyttelijät ristivät kummituksen Hannaksi vuodesta 1917 lähtien yli pari vuosikymmentä teatterin puvustonhoitajana toimineen neiti Hanna Pakosen mukaan. Erään teorian mukaan henki taas olisi yksi VR:n näyttämön entisistä diivoista.
Puskutraktorien vaikutus ei ulotu henkimaailmaan. Jos paikalla on henki liikuskellut, se voi hyvin olla siellä edelleen, vaikka kerhotalo onkin purettu ohjauskeskuksen tieltä. Ja sitä ollaan nyt paikan päällä selvittämässä.
Oululainen meedio ei esiinny tässä jutussa kasvoillaan eikä nimellään, sillä mielessä on tuore tapaus, jossa kollega joutui säälimättömän ryöpytyksen kohteeksi esiinnyttyään julkisuudessa samantapaisessa yhteydessä. Mutta meedio ei olekaan se, josta on tarkoitus kertoa. Päähenkilö itse astuu parasta aikaa jo hävinneen talon eteiseen - meedio kuulee hänen kopauttavan kenkänsä puhtaaksi kynnykseen.
"Niin kuin vanhoilla miehillä on tapana tehdä."
Kuka on tuo kopistelija? Meediolla on sellainen tunne, että miehen tehtävänä on ollut hoitaa rataa ja aseman ympäristöä.
"Hän näyttää sydäntään ja sanoo, että työ on ollut hänelle hyvin rakas. Hän on niin omistautunut sille, ettei hänellä ole perhettäkään."
Meedio näkee toisenkin henkilön: lyhyen, tanakan ja harmaahiuksisen naisen, joka keittää lihasoppaa. Ja tuntee yksinäisyyden, ikävän ja jonkinlaisen muutoksen. Ja näkee hirttoköyden silmukan.
"Minulle tulee tunne, että nainen olisi miehen äiti. Ja että äidin menetys on ollut syynä hirttäytymiseen. Mies on ollut vanhapoika, josta äiti on aina huolehtinut."
Radan puolen pihalla meedio tuntee kylmiä väristyksiä selkäpiissään. Nuori, vaalea nainen juoksee radalle ja heittäytyy junan alle.
"Hänellä on kukkainen kretonkimekko ja paljaat jalat. Hän juoksee kaupungista päin, ja hänellä on kova hätä."
Spiritualistisen elämänkatsomuksen mukaan elämässä on erilaisia tasoja. Fyysisen kuoleman jälkeen ihmisen sielu kulkee kohti valoa, mutta joskus se jääkin näiden kahden tason väliin, henkimaailmaan. Niin voi käydä esimerkiksi silloin, jos kuolemaan on johtanut onnettomuus tai itsemurha.
"Onnettomuus tapahtuu niin äkkiä, ettei sielu välttämättä ymmärrä kuolemaa. Oman käden kautta lähteneet taas ovat voineet olla niin onnettomia, etteivät näe mahdollisuutta siirtyä eteenpäin."
VR:n kerhotalo - tai kenties joku sitäkin aikaisempi rakennus - on hengelle edelleen olemassa siinä missä se itsekin. Kun kerhotalon näyttämöllä kummasteltiin aaveen mekastusta, miekkonen ehkä siis vain astelikin sisään kotiinsa ja kävi tutulle laverille nukkumaan.
Ja kun mies kuljeskelee nykyisen ohjauskeskuksen nurkilla, hän uskoo yhä tekevänsä työtään.
Ohjauskeskuksen lihallisempaa henkilökuntaa ajatus palkkalistalle kuulumattomasta työtoverista ei tunnu pahemmin häiritsevän. Liikenneohjaaja Aino Koskinen toteaa, että jos kummitus talossa liikkuu, se ei ainakaan ole antanut kuulua itsestään.
"Ei kai siinä mitään, kiertäköön siellä. Kunhan jättää meidän valot rauhaan."
Sen lisäksi, että voi jäädä kiinni paikkaan, henki saattaa myös siirtyä paikasta toiseen ihmisten ja esineiden mukana. Itse asiassa meediomme ei usko, että radanvarren rakennuksessa kulkeva henki olisi se, joka näyttämöllä on kummitellut.
"Minulla on sellainen tunne. Olisi kiinnostavaa päästä käymään siellä uudessa teatterissa."
Oulun Työväen Näyttämön nykyisessä teatterissa Intiössä mennään ensiksi näyttämön sivulla sijaitsevaan rekvisiittavarastoon. Siellä hyppii balettitanssijan vaatteissa saparopäinen tyttö, ehkä seitsemän tai kahdeksan vuoden ikäinen.
"Hän on ollut jonkun näyttelijän lapsi. Hän tanssii ja pyörii kovasti. Kuulen tuolien kolinaa, kun hän kompastelee niihin. Mutta tyttö ei huomaa minua ollenkaan, en saa yhteyttä häneen."
Samassa meediolle tuleekin sellainen tunne, että hänen pitää mennä istumaan eturiviin katsomoon. Salissa alkaa näytelmä, jota vain hän pystyy katselemaan.
Näyttämölle tulee nainen, jolla on kapeat kasvot ja ruskea, polkkapituinen tukka. Hän liikkuu keveästi ympäri lavaa ja järjestelee vanhanaikaisia huonekaluja. Meediolle tulee hänestä hyvin herkkä ja empaattinen tunne. Nainen on neljän- viidenkymmenen ikäinen - tarkasti sitä on vaikea sanoa, koska rooliasut vaihtelevat koko ajan.
"Hänellä on ollut rooleja köökipiiasta kuninkaallisiin, mutta rakkain niistä on ollut lotan rooli. Siinä on ollut jotain hyvin merkittävää hänelle. Hänestä on myös pidetty kovasti, näen paljon punaisia ruusuja."
Sitten näyttämölle astelee naista vanhempi mies. Hän on iso ja tanakka, ja hänellä on kantava ääni. Sellainen, josta tietää, että mies on taitava laulaja.
"Naisella on ollut salainen rakkaus vastanäyttelijäänsä. Molempien silmistä näkee, että heidän välillään on sielujen sympatiaa, mutta mies ei ole tuntenut sen enempää."
Lavalla näyttäytyy vielä yksi hahmo, nuorempi ja selvästi räväkkäluonteisempi vaalea nainen. Hän marssii näyttämöllä hameenhelma liehuen. Hänen osanaan ovat olleet kevytmielisten naisten roolit, ja hän on ollut niissä taitava.
Tästä naisesta meediolla ei tule herkkä eikä empaattinen tunne, vaan jotain, jota sana katkeruus ehkä kuvaa parhaiten. Hän on sekoittanut ensin ilmestyneen parin suhdetta, aiheuttanut eripuraa. Kuuluu vihaista ovien paukauttelua.
"Kovasti tuntuu, että hän olisi tämä Hanna."
Sitä edemmäs meedio ei halua mennä. Hän pelkää, että se, mitä hän on kuullut teatterin kummituksesta etukäteen, alkaisi vaikuttaa. Mutta jos joku näistä hengistä kujeilisi elävien kustannuksella, se olisi hänen mielestään tämä vaalea nainen.
Kierros on tehty. Oulun Työväen Näyttämön puheenjohtaja Sinikka Pesonen vahvistaa oikeaksi sen epäilyn, ettei kummitus ole jättänyt teatteria. Koska Hanna on kovasti viehättynyt vaatteista, hän liikkuu sekä teatterissa että jonkin matkan päässä entisen sotilaskodin tiloissa sijaitsevassa puvustamossa.
Eikä ole päässyt nahoistaan - jos nyt hengestä niin voi sanoa. Pukuvarastossa esimerkiksi paloivat kerran valot, vaikka joka iikka muisti, että ne oli lähtiessä sammutettu. Kerran tyhjän vessan ovi oli lukittu sisältäpäin. Erästä näyttelijää taas muistutettiin lavalle menosta: hän oli odotellut vuoroaan kulisseissa ja harhautunut omiin ajatuksiinsa, kun joku tökkäsi häntä selkään juuri oikealla hetkellä.
Ilmassa on yhtä kaikki enemmän kysymyksiä kuin lähtiessä. Kun yhden sijaan löytyi useampi henki, kuka heistä on Hannaksi kutsuttu keppostelija? Onko se yksi henki ollenkaan? Jos askeleet ovatkin tanssahtelevan pikkutytön ja valoja sammuttelee vaalea nainen? Entä puvustonhoitaja Pakonen? Kiintyikö hän huollettaviinsa niin syvästi, ettei malttanut jättää niitä kuoltuaankaan?
Ja keitä ovat kaikki nuo muut kuljeskelemaan jääneet?
Kuten sanotaan: henkimaailman asioita.