Kukapa ei muistaisi Bratislavan kultaista kevättä 2011 ja superketjua Mikael Granlund – Jarkko Immonen – Janne Pesonen, joka nosti jääkiekon aivan uudelle tasolle ja oli yhtenä tärkeänä lenkkinä sinetöimässä Suomelle MM-kultaa.
Upeita maaleja, yhdistelmiä ja taiturimaisia suorituksia ekstramausteenaan ilmiömäinen ilmaveivi.
Myös päävalmentaja Jukka Jalonen muistaa troikan urotyöt. Juuri siksi samat herrat hyökkäävät taas yhdessä. Mutta kaikki ei ole ennallaan. Vaikka keskinäisessä kemiassa ei ole mitään vikaa, heillä jokaisella on takanaan rikkonainen sarjakausi, mikä heijastelee nykyhetkeen.
Immosella oli Venäjällä koko kauden vaikeaa, kun taas Granlund ja Pesonen hukkasivat energiaa pitkässä kevätkuumeessa.
Kolmikko avasi kisat komeasti, mutta kahdessa viime ottelussa katsomoon on välittynyt hiipumisen merkkejä. Vaikka yhden ottelun perusteella ei kannattaisi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä, NHL:ään määrätietoisesti tähtäävä Granlund oli Kanadaan vastaan arka ja epävarma.
Pelasihan Suomen jääkiekkoilun kultapoika nyt ensimmäistä kertaa niitä pelaajia vastaan, joita hän todennäköisesti kohtaa seuraavan 1–20 vuoden aikana NHL:ssä. Granlundin puolustukseksi on sanottava, että hän ei saanut taustatukea Immoselta ja Pesoselta.
Kaikkien asiantuntija-arvioiden mukaan Granlund ottaa sen paikan Minnesota Wildin organisaatiossa NHL:ssä ensi syksynä. Henkinen kovuus riittää, samoin taidot. Kysymysmerkkejä ovat luisteluvoima ja koko, joka on NHL:n mittapuun mukaan huomattavasti alle keskiarvon.
Koko ei tee autuaaksi, mitä voi kysyä vaikka 176-senttiseltä Edmonton Oilersin hyökkääjältä Jordan Eberleltä, joka teki perjantaina 4–3-voittomaalin Suomea vastaan. Granlund ja kaksi kautta NHL:ssä kiekkoillut Eberle ovat saman mittaisia 176-senttisiä lahjakkuuksia, jotka eivät fyysisissä kamppailutilanteissa ole koskaan parhaimmillaan, joten NHL-status on hankittava henkilökohtaisella taituruudella.
Sama koskee JYPin 175-senttistä Sami Vatasta, joka lähtee ensi kaudeksi Anaheim Ducksiin.
Kun Suomi kohtaa sunnuntaina USA:n, vastassa ei ole lähimainkaan niin fyysinen ja kookas joukkue kuin Kanada. Näin ollen Granlundilla ja kumppaneilla on otollinen tilaisuus tuikkia taas kirkkaasti.
Sama koskee koko joukkuetta. Yksi tappio on helppo sysätä oppimisprosessin piikkiin, mutta toinen peräkkäinen tappio tekisi kisailmeestä varsin väkinäisen.
Silti on jälleen hyvä muistaa pelin henki MM-turnauksessa. Alkusarja voi mennä onnahdellen, harha-askelin tai jopa täysin puolivaloilla, mutta jos voittaa kolme viimeistä ottelua, saavutus on maailmanmestaruuden arvoinen.
Näin toimi Ruotsi Prahan MM-jäällä 1992.
Ja kuin pisteeksi i:n päälle, se kaatoi finaalissa juuri Suomen.
Kolumni