Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.).
Keskustelu suomalaisen hyvinvointivaltion tilasta ja tulevaisuudesta on käynyt viime kuukausina vilkkaana. Debatti on tuttua myös muissa EU-valtioissa. Sosiaaliturvaremontti oli Saksan vaalien tärkeimpiä keskusteluteemoja.
Ranskassa taas hallitus on juuri tehnyt uusia esityksiä lapsiperheiden tilanteen parantamiseksi muun muassa päivähoitomaksujen verohelpotuksilla, vanhempainrahan tasokorotuksella ja lisäämällä julkisia päivähoitopaikkoja. Britanniassa julkisen terveydenhoidon uudistus on jo vuosikaudet ollut Tony Blairin "uuden työväenpuolueen" kestoaihe. Suuret puheet eivät kuitenkaan ole johtaneet kovin mainittaviin tekoihin missään EU-alueella.
Arviot siitä, missä mennään, vaihtelevat rajusti. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, että viime vuosikymmeninä hyvinvointivaltiota on joko tietoisesti tai tiedostamatta ajettu alas. Poliittisessa todellisuudessa aika kultaa muistot. Menneisyys on helppo nähdä paremmassa valossa kuin lukuisia epävarmuustekijöitä sisältävä tulevaisuus. Kuinka muuten selittää, miksi niin moni ajattelee 1970-luvulla kaiken olleen auvoista ja ihanaa, ja rahallisten panostusten moninkertaistumisesta ja teknologisista läpimurroista huolimatta asioiden olevan nyt päin mäntyä?
Tutustuin omakohtaisesti viime viikolla suomalaisen hyvinvointijärjestelmän nykytilaan synnyttäessäni perheemme toisen lapsen Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hoitojärjestelmä toimi kerrassaan upeasti ja varmasti monin tavoin paremmin kuin äitini synnyttäessä minua loppiaisena 1975.
Hymyilevät ja ilmiselvästi työssään viihtyvät lastenhoitajat ja kätilöt vastasivat salamannopeasti tuoreen äidin kaikkiin tarpeisiin. Tarvittaessa lääkäriapu tuli paikalle nopeasti, ruoka oli hyvää, osastot olivat siistejä ja palvelu ystävällistä. Nostan hattua kaikille hoitoalan ammattilaisille, jotka raskaassa työssään jaksavat olla niin pirteitä ja kannustavia.
Uskoni suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän toimintaan ja tehokkuuteen vahvistui muutamien sairaalassa vietettyjen päivien aikana. Asiat eivät ole lainkaan huonosti. Ainakaan vielä.
Tärkeintä olisikin ymmärtää, ettei tällainen "hyvinvointiyhteiskuntaidylli" säily itsestään. Nyt asiat ovat vielä hyvin, mutta rahoituspohjan murentuessa väestörakenteen muuttumisen vuoksi uudistuksia on tehtävä. Onneksi hyvinvointiyhteiskunnan peruslähtökohdista vallitsee tänä päivänä paljon vähemmän erimielisyyksiä kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin demarit vielä tosissaan puhuivat sosialismista.
Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että kaikkein heikoimmista pitää aina pitää huolta. Tämä on sivistysyhteiskunnassa itsestään selvää. Toisaalta yhä useampi on valmis allekirjoittamaan myös sen, että hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta on löydettävä tasapaino yksilön vapauden ja vastuun välillä. Ihmisille on uskallettava antaa oikeus valintoihin.
Uskon, että valtaosa suomalaisista osaa vastata kysymykseen siitä, mikä asia hyvinvointiyhteiskunnassa hänen mielestään kaipaa kaikkein akuuteimmin korjaamista ja mitkä asiat taas ovat vähemmän tärkeitä. Miksi arvostelukykyymme ei luoteta?
Kaikki poliittiset puolueet myöntävät hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisen mahdottomuuden, elleivät perusasiat ole kunnossa. Yksi niistä on rahoituspohja, joka yleensä taataan keräämällä kansalaisilta veroja. Suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle työelämässä mukana olevien maksajien määrä vähenee. Syntyy epäsuhta, joka vaatii korjaamista.
Yhteiskunnalla on oikeus edellyttää jäseniltään vastinetta hyvinvoinnilleen. Työkykyisten ja -ikäisten ihmisten tulee lähtökohtaisesti tehdä jotain oman hyvinvointinsa eteen. Vapaamatkustajat nakertavat järjestelmää ja lisäksi vääristävät huoltosuhdetta aktiivien ja passiivien välillä entisestään. Kaikille ei tänä päivänä työtä löydy, sen ymmärrän. Mutta kuinka on mahdollista, että Suomessa on edelleen käytännössä mahdollisuus kieltäytyä tarjotusta työstä? Joutenolo muiden piikkiin on liian helppoa.
On päivänselvää, että hyvinvointiyhteiskunnan kannustimien on oltava kunnossa. Pienipalkkaisen ahertajan ja köllöttelijän välistä tuloeroa on kasvatettava. On absurdia, että vaativaa työtä tekevälle perushoitajalle jää työstään nettona käteen vähemmän kuin ansiosidonnaista kotonaan nauttivalle juristille.
Valitettavan monet yhteiskunnalliset vaikuttajat kuitenkin uinuvat ikijäässä kuin mammutit. Joskus tuntuu siltä, että maastamme löytyy vain kourallinen rohkeita keskustelijoita, jotka vuodesta toiseen jaksavat potkia päättäjiä ymmärtämään hyvinvoinnin ja tulevaisuuden haasteet.
Raimo Sailaksesta löytyy aina ytyä, samoin Tampereen yliopiston professori Matti Wibergistä. Vihreä velho Osmo Soininvaarakin jaksaa painaa vaikka puheenjohtajan natsojen menettäminen vei häneltä jonkin verran puhtia. Ilokseni myös päivänpolitiikasta eläköitynyt Esko Aho on viime kuukausina nostanut esiin tärkeitä hyvinvointiaiheita. Uskonpa myös, että ylijohtaja Anne Brunilan siirtyminen metsäteollisuuden nokkanaiseksi oli osittain seurausta hänen tuoreista ajatuksistaan hyvinvointivaltion kuumien kysymysten ratkaisemiseksi.
Näiden harvojen joukkoon toivoisi enemmän nuoria. Tuntuu luonnolliselta, että kaikkein kauimmin tässä uudelleen-organisoidussa yhteiskunnassa elävät valvoisivat oikeuksiaan. Hyvinvointihaasteiden nostaminen esiin ja ratkaisujen etsiminen on niin ikään tärkeää kaikille nuorille vanhemmille, joiden täytyy kantaa vastuuta ei vain omasta, vaan ennen kaikkea lastensa tulevaisuudesta.