Tänään lauantaina Irlannissa pidetään kansanäänestys Nizzan sopimuksesta.
Mitä itse äänestäisit, kyllä vai ei?
En tiedä, moniko Suomessa osaisi kysyttäessä vastata, mistä Nizzan sopimuksessa on kyse. Aika varma veikkaus on, että ei kovinkaan moni. Irlantilaisten ja suomalaisten kansanluonnetta on usein pidetty samantapaisena, mutta olipa kansanluonne mikä tahansa, Nizzan sopimuksen tekeminen ihmisille kiinnostavaksi on niinsanotusti haastava tehtävä.
On sanottu, että EU:n tulevaisuus on tänään Irlannin kansanäänestäjien käsissä. Unioni, sehän olemme me kaikki. Jännittääkö miten käy?
Ensimmäinen Irlannin äänestys tuli vastaan muiden sitä juuri edes huomaamatta. Uusi yritys on jo enemmän esillä, tälläkin sivulla ja muualla tässä lehdessä tänään ja lähipäivinä. Silti aivan tuloksesta riippumatta vaikutelma on, että EU:n asiat eivät juuri nyt ole aivan kohdallaan.
EU tuntuu tehneen eräänlaisen katoamistempun. Se on pystynyt muuttamaan itsensä ulkopuoliseksi, etäiseksi ja mielenkiinnottomaksi. Tämä on melkoinen saavutus hetkellä, jolloin se valmistautuu yhteen historiansa suurimmista hypyistä, laajenemiseen kohti itää.
Ei niin, etteikö EU tuntuisi missään ihmisten arjessa. Käytettyjen autojen hinta laski juuri. Kohtapuoliin taitaa olla pakko laskea viinan hintaa. Uudet eurot katoavat lompakoista siinä missä vanhat markatkin. Mutta ei tästä seuraa, että unionin asiat itsessään kiinnostaisivat. EU:sta on tullut harmaa byrokraattinen möhkäle, vähän kuin sairaanhoitopiirin kuntainliitto. Se on hyvä olla olemassa, sen palveluihin on hyvä turvautua, mutta ei sille muuten ajatuksia uhrata saati että sen hallinto ketään kiinnostaisi.
Missä vika?
EU:n puheenjohtajamaa Tanska lähettää sähköpostilla tiedotteita toiminnastaan. Niitä tömähtelee melkein kymmenen minuutin välein; Kööpenhaminassa tuntuu lausuntoautomaatti käyvän kovilla kierroksilla.
Unioni näyttää esimerkiksi hiljan järjestäneen intensiivisen ja rakentavan keskustelun, jossa on käsitelty pakkausdirektiivin lisäystä, Seveso II -direktiivin lisäystä ja Cartagena-protokollan toimeenpanoa. Kaikista saatiin aikaan yhteinen mielipide.
Ei niin, että tässä mitään vikaa olisi. Jonkun pitää tämäkin työ tehdä. Mutta kovin hirveästi tuon tason yläpuolelle eivät unionin puheenvuorot ole viime aikoina nousseet.
EU on jäsentensä summa, ja yhteenlaskun lopputulos näyttää vaihtelevan.
Nyt Euroopassa on syystä tai toisesta nousussa henki, jossa eurooppalaisuus ei ole huudossa. Yhteisestä projektista ei puhuta, hallitukset käpertyvät sisäänpäin omiin vaikeuksiinsa, eriasteinen populismi menestyy vaaliuurnilla. Valtiot puuhailevat omiaan; Britannia esiintyy ulkopolitiikassa Yhdysvaltain osavaltiona, Italia tekee ties mitä, Saksa suuntaa katseensa kohti Saksaa, Tanska sulkee rajojaan.
Laajeneminen alkaa näyttäytyä pikemminkin rasitteena kuin mahdollisuutena ja yhteinen eurooppalainen ääni on kateissa. Se ei lupaa hyvää. Unionin jäntevän kehittymisen vaihtoehtona nimittäin taitavat olla lähinnä senkaltaiset populistit, joita on ilmaantunut vaikkapa Itävallan, Italian, Hollannin ja Tanskan vaaleihin.
Ilmiölle ei ole yhtä syytä eikä yhtä selittäjää - mutta varmaa on, että mielenkiinto EU:n lausuntoja kohtaan olisi monta askelta korkeammalla, jos vaikkapa YK:n turvallisuusneuvostossa Irakin sodasta olisi päättämässä Euroopan unionin edustaja sen sijaan että kaksi jäsenmaata vetelee siellä köysiä vastakkaisiin suuntiin.