Tutkija Ville Kivimäki aloitti puheenvuoronsa viime viikonloppuna äidinkielen opettajien talvipäivillä miettimällä, mitä hänen kirjahyllyynsä jäisi, jos sieltä poistaisi sotaan liittyvän kaunokirjallisuuden. Hyvin tyhjää tulisi.
Salillinen opettajia nyökytteli ja sitten kuunteli hiljaa, kun Kivimäki kertoi seisovansa puhujankorokkeella juuri samalla paikalla, missä vuonna 1918 luodit lensivät Tampereen taisteluissa.
Viereisellä hautausmaalla on sekä punaisten että valkoisten muistomerkki, ja Kivimäki kuvaili, miten nykyään kynttilämeri loimuaa punaisella puolella juhlapyhinä, kun taas valkoisella muistomerkillä on pimeää. Illalla pääsimme tutustumaan kaupungin raatihuoneeseen.
Yhdessä huoneessa oli vitriinissä restauroinnin aikana seinistä irrotettuja luoteja, vieressä valokuva, jossa makasi kuollut ihminen juuri samassa paikassa, mistä olin hetkeä aiemmin kävellyt sisään rakennukseen.
Käväisin mielessäni Pentinkulmalla, koska palasin vastikään ensi kertaa sitten lukioaikojen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen pariin. Muistin itseni höpsönä tyttösenä, joka luki teoksesta vain Akselin ja Elinan rakkaustarinan. Tällä kerralla mietin Koskelan Jussin kokemaa vääryyttä, jota hänen poikansa koettaa korjata ja sitä tehdessään päätyy vankileirille. Vasta satojen sivujen jälkeen pellonpalanen palaa niiden haltuun, joille se kuuluu.
Toisen osan jälkeen oli pakko vain hengitellä vähän aikaa. Akseli palaa kärsineenä ja kuihtuneena kotiin, kylään, joka oli rajusti kahtiajakautunut ja jossa edelleen kulkevat raitilla samat miehet, jotka jakoivat oikeutta ja tuomioita kapinan loppumelskeissä.
Miten siitä voi selvitä yhteisö, tai kansakunta? Kolmannessa osassa Linna vastaa.
Minun sodankyläläissuvullani ei ole vuoden 1918 tapahtumiin kosketuspintaa, mutta kuka tahansa voi selvittää omien sukulaistensa kohtaloita muutamalla napautuksella Suomen sotasurmat -sivustolta. On pysäyttävää avata nimiluettelosta vaikkapa ensimmäinen nainen.
Hän on Helena Aalto, 19-vuotias tehdastyöläinen Kaarinasta, jonka kuolintapa on .ammuttu, todennäköinen.. Hautapaikasta ei ole tietoa.
Kivimäki tuli luentonsa lopussa siihen johtopäätökseen, että elämme suremisen ja ymmärtämisen aikaa.
Asiat, joista on vaiettu vuosikymmeniä tai jopa sata vuotta, ovat ehkä vasta nyt valmiita nostettaviksi esille.
Ehkä suremisessa, ymmärtämisessä ja käsittelyssä auttaa myös kaunokirjallisuus. Sen tehtävä on myös monipuolistaa ajatuksia, saada näkemään uusin tavoin.
Voisi aloittaa vaikka Mike Pohjolan vaihtoehtoisia kohtaloita tarjoavasta uutukaisesta Sinä vuonna 1918. Kaikkea ei ole sanottu vieläkään.
Kirjoittaja on kuusamolainen kirjailija ja opettaja.