– Hiihto on rakas harrastus, mutta urheilulukioon lähtö olisi ollut kaikille ajanhukkaa.
Kun googlaa Minna Patasen, kaksi ensimmäistä hakutulosta liittyvät tieteellisiin fysiikan artikkeleihin ja kolmas Pohjois-Pohjanmaan maakuntaviestien tuloksiin. Fysiikkaa ennen Patasen elämään tuli hiihto. Se on ollut aina koko perheen harrastus, ja hiihtämiseen on ollut kotiseudulla Raahen Ylipäässä hyvät mahdollisuudet.
Nuorena hän hiihti ahkerasti kilpaa, mutta ammatiksi hän ei sitä koskaan suunnitellut.
– Mietin minä, että lähtisinkö urheilulukioon. Onneksi en lähtenyt! Se olisi ollut ajantuhlausta kaikille.
Samaa ikäluokkaa oli muun muassa vasta menehtynyt Mona-Lisa Nousiainen. Hänen kanssaan Patanen hiihti samoissa kisoissa.
– Kyllä se oli musertava ero. Jos olin hyvä hiihtäjä Raahessa, se ei ollut mitään Suomen tasolla.
23-vuotiaille oli vielä oma sarjansa SM-kisoissa. Niihin hän vielä osallistui. Sen jälkeen alkoi pitkä tauko kilpahiihdossa. Ura oli niin sanotusti ohi. Lopettamiseen ei liittynyt todellakaan mitään dramatiikkaa.
– En minä pitänyt mitään tiedotustilaisuutta, että nyt minä lopetan urani. Koska ei minulla koskaan mitään uraa ollutkaan! Patanen nauraa.
Kilpahiihto lomittui hetken aikaa Oulun yliopistossa tehtyjen fysiikan opintojen kanssa.
Hän karsastaa ajattelua, jonka mukaan tuleva työura olisi ollut nähtävissä jo lapsena.
– Että lapsena leikin vain sinisillä legoilla! hän havainnollistaa fysiikan tutkijoihin liittyviä ennakkoluuloja.
Vaikka lapsuudessa ei ollut leikkejä pelkästään sinisillä legoilla, lukioikäisenä oli tutustuminen Stephen Hawkingin Ajan lyhyeen historiaan ja Esko Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa -kirjaan.
– Se oli nuorelle mielelle pikkuisen vaarallista kamaa.
Opiskelupaikan valinnassakin oli mukana paljon sattumaa. Raahen lukiossa hän opiskeli pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, koska ne olivat kiinnostavia aineita, mutta Hawkingille ja Valtaojalle altistumisesta huolimatta, opiskelupaikan löytymiseen liittyi paljon ajautumista. Ouluun hän lähti, koska pääsi sisään todistuksen perusteella. Lisäksi lukiokavereita suuntautui samalle alalle.
Seitsemän vuoden päästä vuonna 2010 hän oli jo väitellyt tohtoriksi. Se meni näin: Hän pääsi opiskelujen aikana töihin tutkimusryhmään, ensin hän teki pro gradun ja sen jälkeen hänelle tarjottiin väitöskirja-aihetta. Täytyi vain alkaa paneutua uusiin asioihin.
– Että ahaa! Mun pitäisi tietää tällaisestakin jotakin, hmmm...
Työkseen hän tutkii hyvin pieniä asioita (atomeita, molekyyleja, nanohiukkasia) hyvin suurilla (kerrostalo voisi olla suunnilleen oikea arkinen vertailukohde) laitteilla. Näitä synkrotronisäteilylähteitä, ei ole yhtäkään Suomessa. Lähin on vastikään valmistunut Lundiin, Ruotsiin.
– Suomeen ei kannata sellaista rakentaa. Annetaan ruotsalaisten maksaa ja käydään me siellä laitetta käyttämässä suhteellisen pienellä investoinnilla.
Yksi muutamasta kymmenestä maailman synkrotronisäteilylähteestä on Ranskassa Saint-Aubinissa. Siellä Patanen työskenteli viiden vuoden ajan tohtorin väitöksensä jälkeen. Tohtoriksi tulon jälkeen kuuluu nimittäin opiskella lisää.
– Niin kuin siihen mennessä ei olisi ehtinyt opiskella tarpeeksi, Patanen sanoo.
Tutkimus- ja opetustyötä tasapainotti rugby, jota hän pelasi kolmosdivarissa. Rugbysta hän sai myös ensimmäisen urheiluvammansa. Hiihtäessä niitä ei ole tullut lainkaan.
