Klaus Nuutinpoika, parahin esi-isäni.
Viime aikoina olen muistanut sinua lukuisin ajatuksin -- voisinpa sanoa, että lämpimin, mutta muutamat erityispiirteet muinaisessa toiminnassasi estävät minua tekemästä niin.
Kymmenentuhatta vuotta sitten päässäsi kehittyi idea: elämä ei vielä ollut ruoskinut sinua riittävästi. Seisoit luolasi suulla leppeän eteläbalttilaisen tuulen puhaltaessa ja ymmärsit haluavasi enemmän. Sinä lähtisit pois, kauas pohjoiseen, säälimättömien lumipuhurien riepoteltavaksi. Käänsit nokkasi kohti kylmintä ilmavirtaa etkä vaivannut päätäsi käytännön kysymyksillä.
Ehkä se ei ollut näin yksinkertaista -- ehkä sinulla oli toimiisi joku järkeenkäypä syy. Kenties jahtasitkin ahneuksissasi harvinaisen pulleaa hyljettä jäälle ja huomasit, että yhtäkkiä takanasi levisi sula vesi, etkä voinut enää muuta kuin jatkaa eteenpäin.
Ehkä maailmankuvasi oli sen verran puutteellinen, ettet hoksannut koukata takaisin maitse. Tai ehkä sinä yksinkertaisesti vain sekosit suunnasta. Ymmärrän hyvin, sillä itsekin hortoilen toisinaan päättömästi sinne tänne. Mutta hyvä Klaus, yrititkö sinä missään vaiheessa päästä takaisin?
Oletan, ettet tarvinnut päivittäisiin toimintoihisi kovin huomattavaa aivokapasiteettia, koska ehdoin tahdoin halusit palelluttaa kallosi asettumalla tänne. Mutta minun, arvoisa esi-isäni, pitäisi pystyä pyörittelemään päässäni monimutkaisia ajatuskuvioita. En kykene siihen, sillä vuoteen mahtuu useita kuunkiertoja, joiden aikana kaikki aivotoimintani keskittyy jatkuvan jäätymis-sulamisprosessin aiheuttamien vaurioiden minimointiin.
Lumitunnelin päästä kajastaa silti valoa. Puhutaan ilmiöstä nimeltä ilmastonmuutos, josta sinunlaisesi luolamies ei paljoa ymmärrä, mutta joka toteutuessaan tekee tyhjiksi masokismistasi minulle koituneet seuraamukset.
Pian huomaan eläväni eteläranskalaisessa ilmastossa. Istahdan elegantisti katukahvilan pöytään, höllennän jakkuni napitusta ja käännän kasvoni nautiskellen kohti maalisaurinkoa. Asetan badenbadentuolin pihalle siihen, mihin lumiaura nyt on kasannut köyhän miehen montblancin. En enää tunne syyllisyyttä siitä, etten omista suksia. Nuoleskelen tammikuussa tötteröä, joka uhkaa sulaa sormille.
Pahoin vain näyttää siltä, että höyrypäisissä lajitovereissani on syntynyt ajatus lämpenemisprosessin hidastamisesta. Keskieurooppalaistumiseen menee vielä tovi. Siihen asti vallitkoon välillämme molemminpuolinen kyräilyn ilmapiiri.
Sinä voit toki väittää, että minulta puuttuu sellainen perustavanlaatuinen ominaisuus kuin sisu. Minä puolestani kiroan mielessäni sinua ja tekojasi joka kerta, kun infernaalinen viima ottaa roskienvientireissulla luulot pois.
Kuten jo totesin, sen saatan vielä ymmärtää, että tyhmyyksissäsi päädyit näille leveyspiireille. Vahinkoja sattuu, ei siinä mitään.
Mutta sitä, että tajutessasi virheesi et edes pyrkinyt takaisin -- sitä en anna anteeksi milloinkaan.