Suomessa on ikiaikainen tapa, että valtioneuvoston jäsenet asettuvat ehdolle myös kunnallisvaaleissa. Tapa juontaa juurensa hevoskärryjen ajalta. Olihan se somaa, kun valtiollisen tason päättäjät vaivautuivat kotikuntansa valtuuston kokouksiin. Ministerin siivellä kohosi kummasti koko valtuuston arvovalta.
EU-Suomen maanantait ovat tästä vanhasta syystä yhä valtioneuvoston työssä rauhallisia. Päivä on varattu ministereiden matkoille maakuntiin.
Ministerille itselleenkin kontakti omaan valtuustoon ja kotikunnan asioihin on ollut tärkeä. He ovat voineet pitää yhteyttä äänestäjiin ja kotipaikkansa silmäätekeviin. Valtuuston jäsenyys on niin ikään pitänyt heidät perillä siitä, mitä kotipuolessa tapahtuu.
Vanhaa tapaa noudattaen puolueiden kykyjenmetsästäjät pörräävät näinä aikoina kuumeisesti Matti Vanhasen hallituksen jäsenten ympärillä. Ministereitä pitäisi saada kunnallisvaaleihin ääniä keräämään. Ministeri ehdokkaana on varma nakki. Menee läpi, että paukkuu.
Torstain Suomenmaa tiesi kertoa, että pääministeri Vanhaselta on jo saatu lupaus asettua ehdolle kotikunnassaan Nurmijärvellä. Valtiovarainministeri Antti Kalliomäki, joka on pitkäaikainen Espoon valtuuston jäsen, harkitsee myös ehdokkuutta Nurmijärvellä, uudella kotipaikkakunnallaan. Suomenmaan mukaan puolet Vanhasen hallituksen jäsenistä olisi vastaamassa kunnallisvaalikosintaan myönteisesti.
Jokainen ministeri vastaa aikataulustaan ja tuntee parhaiten oman suorituskykynsä rajat. Ministeri päättää myös itse siitä, asettuuko hän ehdolle paikallisvaaleissa vai ei. Yleiseltä kannalta katsoen on silti syytä kohottaa kulmakarvoja, jos peräti puolet valtioneuvoston jäsenistä asettuu ehdolle kunnallisvaaleissa.
Mitä ovatkaan ne ministereiden paljon puhutut kiireet, joiden takia ministereiden avustajien määrää aiotaan lisätä? Aivan erityisesti on aihetta kysyä, miten Suomen tärkein poliittinen johtaja pääministeri ja kiireinen valtiovarainministeri voivat muka revetä myös valtuustotyöhön. Joidenkin asioiden hoito kärsii pakostakin, jos niin käy.
Valtiosihteeri Risto Volasen työryhmä on juuri ehdottanut korkeapalkkaisten valtiosihteereiden pestaamista avainministereiden avuksi. Valtiosihteereitä koskevassa lakiluonnoksessa luetellaan pitkät litania erilaisia EU-velvoitteita, jotka työllistävät avainministereitä ja joiden vuoksi uusi korkean tason avustajajärjestelmä tarvitaan.
Ministereiden pitää osallistua EU:n ministerineuvoston kokouksiin ja niiden valmisteluun. Heitä rasittavat myös hallitusten välinen yhteydenpito EU-maiden välillä sekä kahdenväliset tapaamiset EU-maiden ja kolmansien maiden edustajien kanssa. Rasitteisiin on niin ikään kirjattu EU-jäsenyydestä tulevat velvoitteet osallistua kansainvälisiin kokouksiin. Sitten on vielä EU-asioiden kansallinen valmistelu velvollisuuksineen.
Ministerien kotimaan kalenterit ovat myös täpötäynnä. Jokainen heistä juoksee minuuttiaikataulun mukaan. Jos ministeri hoitaa virkansa kunnolla, hänen työpäivänsä venähtää helposti 16-15-tuntiseksi.
Mikäpä siinä, jos virtaa riittää enempäänkin, voisi sanoa. Antaa ministereiden osallistua myös valtuustojen työhön, jos he niin haluavat.
Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, mitä he itse haluavat, vaan ennen kaikkea siitä, mikä on kunnan ja kuntalaisten etu. Miten syvällisesti he pystyvät paneutumaan kunnallispolitiikkaan ja valtuustotyöhön? Valtuuston jäsenyys ei ole mikään edustustehtävä, jota voi hoitaa vasemman käden pikkusormella, kuten joskus ennen tapahtui.
Se on kovaa työtä kunnan ja kuntalaisten hyväksi. Valtuutetun on ehdittävä perehtyä valtavaan määrään asiapapereita ennen kokouksia. Miten ihmeessä ministerit - ja vielä hallituksen terävin kärki - ehtivät kuuna päivänä kahlata läpi kaikki valtuuston asiapaperit ja paneutua asioihin, kun se tuottaa tuskaa vähemmän kiireisille rivivaltuutetuillekin - varsinkin kaupungeissa.
Valtuustoihin ei tarvita tulipalokiireisiä valtuutettuja, jotka kulkevat talutusnuorassa ja perustavat päätöksensä muiden neuvoihin. Niihin kaivataan omilla aivoilla ajattelevia itsenäisiä linjanvetäjiä.
Noin puolet ministereistä tunnustaa tosiasiat: he eivät halua tai ehdi osallistua valtuuston toimintaan. Päätös on hatunnoston arvoinen.
Miten ihmeessä muut ministerit kuvittelevat ehtivänsä hoitaa kunnolla sekä valtioneuvoston että valtuuston jäsenyydestä aiheutuvat velvoitteet? Jommasta kummasta on pakko tinkiä, ja on pelättävissä, että häviäjä on valtuusto. Se kun on ministereiden kannalta katsoen kuitenkin vasta toisarvoinen luottamustehtävä.
Käytäntö on osoittanut etenkin Suomen EU-jäsenyyden aikana, että valtuustojen ministerijäsenten on pakko turvautua varamiehiin usein. Muistan sattuneesta syystä hyvin yhden räikeän esimerkin Espoosta. Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Claes Andersson oli takavuosina ääniharava, joka asettui velvollisuuden tunnosta ehdolle kunnallisvaaleissa ja meni tietenkin läpi.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa käydä Espoon valtuustossa. Hän siirsi äänestäjiltä saamaansa valtakirjan varamiehelleen. Eikö tällaista pitäisi jo kutsua tietoiseksi äänestäjien harhauttamiseksi?
Puolueet asettavat ministereitä ehdokkaiksi samasta syystä kuin julkkiksia: he tuovat ääniä. Menestystä tavoitellaan monipuolisella ehdokasasettelulla ja tunnetuilla nimillä.
Eurovaaleissa äänestäjät vetivät kuitenkin puolueiden strategeja märällä rätillä päin naamaa. Julkkikset muuttuivat puolueille rasitteeksi. Niin voi käydä ministereillekin, kun äänestäjät tajuavat, että moni heistä on ehdolla ilman aikomusta tai mahdollisuutta osallistua täysipainoisesti valtuuston työhön.