Oikeusministeriö on vahvistanut sen, minkä vaalirahakohun aloittanut Timo Kalli jo tiesi: Suomeen on säädetty laki, jonka noudattamista kukaan viranomainen ei valvo. Muutos on onneksi tulossa.
Oikeusministeriö vastasi perjantaina oikeuskanslerille, joka oli pyytänyt ministeriöltä selvitystä vaalirahoituksen valvonnasta Lapin yliopiston lainkäytön professorin Jyrki Virolaisen tekemän kantelun vuoksi. Kyse on siitä, ovatko oikeusministeriö ja kulloisetkin oikeusministerit hoitaneet vaalirahoituslain edellyttämän valvonnan asianmukaisesti vai onko tehty virkavelvollisuuden vastaisia virheitä ja laiminlyöntejä.
Ei ole, kuului kansliapäällikkö Tiina Astolan ei niinkään yllättävä tulkinta. Ministeriö on tehnyt täsmälleen sen, minkä laki siltä edellyttää: toiminut vaalirahoitusilmoitusten vastaanottajana ja julkistajana. Loppu kuuluu niin kutsutun poliittisen vastuun piiriin.
Oikeuskansleri tekee aikanaan omat päätelmänsä, mutta oikeusministeriö varmaan on osannut tulkita oikein omat lakipykälänsä. Laki ei muuhun velvoita. Toinen kysymys on, olisiko laki antanut mahdollisuuden edes jonkinlaiseen oma-aloitteisuuteen vaalirahoituksen lainmukaisuuden selvittämisessä.
Koko vuoden 2000 vaalirahoituslaki on läpeensä outo. Kuten kevään kohun jäljiltä hyvin muistetaan, täyttipä paperit huolella, hutiloiden tai ei ollenkaan, siitä ei koidu mitään lain määräämiä seuraamuksia. Ajatuksena on, että "poliittinen vastuu" toteutuisi julkisuuden kautta.
Media mieltää lainsäätäjien kriittisen seurannan tehtäväkseen, mutta koko lain noudattamisen perustaminen tiedotusvälineiden seurantaoletuksen varaan on perin kummallista. Yksittäisillä uutisilla ei ollut merkitystä, ennen kuin keskustan ryhmäjohtaja Timo Kalli toukokuussa meni ja lausui ääneen totuuden siitä, ettei tätä lakia tarvitsee noudattaa kirjaimellisesti.
Ministeriön selvitys vahvistaa, että laki on jo alun alkaen ollut huono eikä se ole juuri koettanut edesauttaa käytännön toimillaan lainkuuliaisuutta. Ministeriön tehtävänä on ollut ottaa ilmoitukset vastaan ja julkistaa ne. Se ei ole voinut pakottaa laiminlyöjiä ilmoituksen tekoon millään pakkokeinolla. Muistutuskirjeitä on lähetetty.
Laki ei myöskään valtuuta ministeriötä tarkistamaan ilmoituksia ja niiden oikeellisuutta. Tiedot on luonnollisesti julkistettava sellaisinaan. Mutta olisiko mikään estänyt listaamasta vaalit.fi -sivuille esimerkiksi sitä, kenen ilmoitukset ovat kunnossa, kuka on jättänyt lomakkeisiin puutteita ja keneltä puuttuu kaikki kokonaan?
Tällainen oma-aloitteinen yhteenveto olisi auttanut vaalirahoista kiinnostuneita kansalaisia ja journalisteja tulkitsemaan näkemäänsä. Myös sitä voi kysyä, miten oikeusministeriö on päästänyt aikoinaan käsistään eduskuntaan noin löperön ja huonosti valmistellun lain.
Vielä vakavampi kysymys on se, että nyt pikavauhtia uusittavana oleva laki ja Suomen käytäntö ylipäätään antoi Euroopan neuvoston korruption vastaiselle elimelle joulukuussa aihetta moniin huomautuksiin. Esimerkiksi oikeusministeriö ja kuntien keskusvaalilautakunnat eivät sen mielestä ole poliittisesti kyllin riippumattomia elimiä poliittisen rahoituksen valvontaan.
Pian nähdään, kykeneekö eduskunta laatimaan tällä kertaa lain, joka aidosti lisäisi vaalirahoituksen riippumatonta valvontaa. Eduskunta ja ministeriö liikkuvat nyt poliittisen kulttuurin ytimessä.