Suvi Lindénin lapsenhoito-järjestelystä noussut kohu osoittaa, ettei ministerien työtä koskeva lainsäädäntö ole tästä päivästä. Laki ei saa estää valtioneuvoston jäsentä sovittamasta yhteen työtä ja perhettä.
Viestintäministeri Suvi Lindénin perheen viime päivät olisivat voineet kulkea toisinkin kuin ne nyt ovat menneet. Ensiksi oululaisministeri ja hänen puolisonsa kokevat onnensa täyttymyksen: perhe saa viimeinkin kolmannen jäsenen, kun pariskunta tuo Kiinasta kotiin kauan odotetun adoptiotyttären. Pitkään lasta toivoneet pariskunnat tietävät, millaiset tunteet vanhempien mielissä tuossa tilanteessa jylläävät.
Tähän herkkään vaiheeseen iskee sitten julkinen kohu ministerin lapsenhoitojärjestelyistä. Kun tavallisissa perheissä äiti ja isä voivat päättää uuden perheenjäsenen hoitojärjestelyistä niin kuin parhaaksi näkevät ja kokevat, ministerin kohdalla tilanne näyttää olevan raa´alla tavalla toisenlainen.
Lindénin suunnitelma siitä, että hän jäisi alkuvaiheessa lapsensa kanssa kotiin Ouluun, pitäisi vuosilomia, hoitaisi ministerintehtäviä etätyönä ja käyttäisi erilaisia sijaisjärjestelyjä, on synnyttänyt kohtuuttoman valtakunnallisen kohun.
Ei ole yllätys, että yleisönosastoissa ja netin keskustelupalstoilla Lindénille satelee jäätäviä kommentteja siitä, mikä on lapsen paras ja mikä ei. Monien mielestä on vastuutonta, jos ministeri ei jää kunnolla lapsen kanssa kotiin. Samalla tavalla tuomion saa sekin, jos Lindén ei pysty hoitamaan normaaliin tapaan ministeriyttään. Julkisuuden ristipaineet Lindéniä kohtaan ovat kovimmillaan juuri silloin, kun sitä vähiten kaipaisi. Onneksi sentään lapsi on kohusta autuaan tietämätön.
Yksi iso tekijä kohun taustalla on ministereitä koskeva nykyinen lainsäädäntö. Ministeriys on säädösten mukaan luottamustoimi, eikä se oikeuta niihin äitiys- ja vanhempainvapaisiin ja vapaan ajalta tuleviin korvauksiin ja päivärahoihin, jotka muun muassa kansanedustajan työssä ovat itsestäänselvyys.
Tämän juridisen jäykkyyden takia esimerkiksi ministeri Paula Lehtomäki on jo kahdesti eronnut ministerin tehtävästä ja jäänyt äitiyslomansa ajaksi rivikansanedustajaksi. Maalaisjärjellä ajatellen joustavampiakin ratkaisuja pitää olla, ja niissä pitäisi ottaa huomioon myös adoptiotilanteet.
Lindén olisi toki voinut toimia samoin kuin Lehtomäki eli erota ministerin tehtävästä ja palata siihen myöhemmin uudestaan. Kun kyseessä ei ole vastasyntynyt vauva, Lindén teki toisenlaisen ratkaisun.
Oikeuskanslerinvirasto on paheksunut hänen ratkaisuaan, vaikka viraston tehtävänä olisi vain todeta, mihin laki antaa mahdollisuuden, mihin ei. Viraston toimivaltaan ei kuulu sen arviointi, missä kaupungissa ministerin on istuttava, kun hän hoitaa tehtäväänsä. Kyse on tarkoituksenmukaisuusharkinnasta eikä juridiikasta. Siksi pääministeri Matti Vanhasen antama tuki Lindénin ratkaisulle oli perusteltu ja osoitti inhimillistä myötäelämiskykyä.
Olisi ihme, jos viime päivien tapahtumat eivät madaltaisi ministerin perheessä sitä tunnelmaa, jonka kauan odotetun lapsen tulo perheeseen saa aikaan. Tapahtuma korostaa sitä, kuinka vaikea poliitikon on hallita itseensä kohdistuvaa julkisuutta. Julkisuuden valokeila voi yhtäkkiä muuttua polttavaksi.
Lindén on kertonut lapsitoiveistaan avoimesti julkisuudessa. Samoin hän on pitänyt nettipäiväkirjaa, josta kiinnostuneet ovat voineet seurata uuden perheenjäsenen hakua Kiinasta. Näin hän raotti itse ovea yksityisyyteensä. Tiukempi yksityisyyden varjelu olisi luultavasti säästänyt ministerin loanheitolta ja mielipahalta.