Kauko Juhantalo, Matti Aura, Virpa Puisto ja Suvi Lindén. Heillä kaikilla on yksi yhteinen nimittäjä: he ovat joutuneet kohtalokkaan poliittisen ja mediaryöpytyksen kohteeksi. Kauko Juhantalo joutui eroamaan 1992 Esko Ahon hallituksesta, kun koplausepäilyt häntä kohtaan kävivät poliittisesti sietämättömiksi. Juhantalo ei olisi itse halunnut lähteä. Hänet tuomittiin myöhemmin valtakunnanoikeudessa.
Matti Aura erosi 1999 Paavo Lipposen hallituksesta Sonera-sotkujen takia. Aura teki historiaa Suomen politiikassa: hän on ensimmäinen ministeri, joka kantoi poliittisen vastuun päättämällä lähteä ennen kuin erokuoro ehti edes avata suutaan.
Kansanedustaja Virpa Puisto kieltäytyi ottamasta vastaan ministerin virkaa Paavo Lipposen hallituksessa vuonna 2000. Hän pelkäsi joutuvansa liiketoimissa epäonnistuneen miehensä takia kohtuuttomaan mediapyöritykseen. Puistokin teki eräänlaisen Suomen ennätyksen: koskaan ennen ei kukaan ole kieltäytynyt ministerin salkusta puolisoon liittyvän mahdollisen kohun takia. Olivatpa Puiston pelot perusteltuja tai eivät, hänen ilmoittamansa motiivi ei hevillä unohdu.
Suvi Lindénin torstainen eropäätös jää myös maamerkiksi Suomen poliittiseen historiaan. Hän vei poliittisen herkkyyden uusille urille. Se poliittinen muotovirhe, johon hän sortui myöntäessään Sankivaaran golf-kentän osakkeenomistajana omalle viheriölleen 170 000 euroa valtion avustusta, ei ole niin vakava asia ainakaan nyt käytettävissä olevien tietojen mukaan, että sen takia olisi pitänyt lähteä hallituksesta jo ennen juridisten selvitysten valmistumista. Lindénin virhe oli siinä, ettei hän älynnyt jäävätä itseään.
Lindén tunnusti rehdisti virheensä. Sekin on epätavallista Suomen politiikassa, jonka kulttuuriin kuuluu todistella omaa erinomaisuuttaan ja erehtymättömyyttään aina ja kaikkialla. Lindén olisi ehtinyt tehdä johtopäätökset oikeuskansleri Paavo Nikulan selvityksen valmistumisen jälkeenkin.
Eroamalla jo tässä vaiheessa, puhtaasti oman harkintansa perusteella ja yllättämällä täysin jopa pääministeri Paavo Lipposen ja sisäministeri Ville Itälän, Lindén vei Suomen poliittisen kulttuurin hyvin lähelle brittiläistä perinnettä. Poliittinen erokynnys Britanniassa on ollut jo vuosikymmeniä hyvin alhaalla. Pienikin hairahdus vie saarivaltakunnassa salkun ministeriltä. Jo pelkkä epäilys riittää. Hyvä esimerkki siitä on pääministeri Tony Blairin suojatteihin kuulunut Peter Mandelson. Hän on joutunut lähtemään kovan poliittisen paineen takia hallituksesta jo kahdesti.
Mandelsonin tie ministerinä päättyi viime tammikuussa puhelinkeskustelun takia. Julkisuuteen levisi väitteitä, että hän oli keskustellut puhelimessa intialaisen kohuliikemiehen Srichand Hindujanin kanssa Britannian kansalaisuudesta. Mandelsonia epäiltiin koplauksesta. Hinduja antoi nimittäin Mandelsonin johtamaan rakennushankkeeseen miljoona puntaa. Sen oletettiin olleen maksu siitä, että Mandelson edistäisi suhteillaan Britannian passin myöntämistä Hindujanille. Mandelsonin maine puhdistettiin myöhemmissä juridisissa selvityksissä.
Edellisen kerran Mandelson joutui eroamaan 1998, kun hän oli lainannut huomattavan summan rahaa entiselle ministerille Geoffrey Robinsonille, jonka toimet olivat tuolloin tutkinnan kohteena.
Suomessa oltiin takavuosina yleisesti sitä mieltä, että ministerien erokynnys oli aivan liian korkea länsimaihin verrattuna. Suomen poliitikot hellivät ajatusta, että jos he eroavat pelkkien epäilyjen, syytösten ja poliittisen kohun takia, he tunnustavat tosiasiassa syyllisyytensä.
Sisäministeri Kaisa Raatikainen taitaa olla viimeinen näyttävän ja menestyksellisen taistelun erovaatimuksia vastaan käynyt suomalaispoliitikko. Hän takertui tiukasti tuoliinsa, kun hän joutui ankaraan poliittiseen pyöritykseen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkimainingeissa 1986. Erokohu laantui vasta, kun hän sai tukea itseltään presidentti Mauno Koivistolta.
Suomen poliittinen ilmapiiri muuttui ja länsimaistui 1990-luvulla. Samalla poliittinen erokynnys laski ja poliittinen herkkyys kasvoi. Tärkein syy siihen ei kuitenkaan ollut niinkään poliitikkojen ajattelutavan tervehtyminen kuin median vaikutusvallan kasvu. Kovapintaisimpien poliitikkojen ja isokenkäisimpienkään herrojen maine ei kestä enää pitkää roikkumista kohujulkisuudessa.
Julkisten paineiden takia eronneiden poliitikkojen, korkeiden virkamiesten sekä yritys- ja urheilujohtajien pitkä lista on hyvä todistus siitä. Jaakko Lassila 1991. Kauko Juhantalo 1992. Ulf Sundqvist 1993. Seppo Lindblom 1995. Jorma Reini ja Arja Alho 1997. Pekka Vennamo, Matti Aura, Iiro Viinanen ja Pirjo Häggman 1999. Antero Siljola 2000 ja Matti Ahde 2001. Ja nyt Lindén.
Lindén ja Matti Aura erottuvat omaksi ryhmäkseen listalla. Kumpikaan heistä ei yrittänyt taistella raivokkaasti asemansa puolesta. He tekivät itse johtopäätökset tajuttuaan, että joutuisivat ankaraan mediamyllytykseen ja poliittiseen pyöritykseen. He aavistivat, että kohu uhkasi päättyä heidän kannaltaan huonosti joka tapauksessa. Lindéniltä meni vain neljä päivää tulla tähän johtopäätökseen, kun hän seurasi, miten iltapäivälehdet, oppositio ja muutamat kollegat kokoomuksessa kohtelivat häntä.
Auran ja Lindénin erot muokkaavat Suomen poliittista kulttuuria, tahdottiin sitä tai ei. Ministerin erokynnys on nyt pudotettu Suomessa suurin piirtein brittiläiselle tasolle. Sen alemmaksi tuskin on tervettä mennä. Pikemminkin voi kysyä, tekikö Lindén, joka selvästikin haluaa luoda nahkansa uudelleen ja varmistaa poliittisen tulevaisuutensa, karhunpaveluksen poliittiselle järjestelmälle. Vetikö hän ministerin erokynnyksen liian alas?
Jahtaavatko iltapäivälehdet, Oulussa ilmestyvä keskustalainen ilmaisjakelulehti Keskiviikko ja monet tuomionsa lausuneet poliitikot tämän jälkeen kaikkia muitakin muotovirheeseen syyllistyneitä poliittisia päättäjiä yhtä suurella antaumuksella? Jos jahtaavat, maahan voi levitä lynkkausmieliala.
Oikeusvaltiossa asia pitäisi tutkia ensin ja tuomio lukea vasta sitten. Myös poliittinen tuomio.