Valtiosihteerin virkojen mahdollisuus sisältyy uuteen valtioneuvostolakiesitykseen, jonka hallitus jätti eduskunnalle viime maanantaina. Lakiesitys on muilta osin fiksu ja järkevä. Se muun muassa vahvistaa pääministerin asemaa uuden perustuslain hengessä, poistaa salkuttomat ministerit Suomesta sekä siirtää ministerien sijaisuuspäätökset presidentiltä valtioneuvostolle.
Esityksen heikkous on valtiosihteerijärjestelmä, josta Suomessa on kiistelty 1970-luvulta lähtien ja jonka Paavo Lipposen hallituksen enemmistö on nyt päättänyt jyrätä läpi vielä ennen eduskuntavaaleja. Hallitus uskoo ilmeisen vakavissaan tekevänsä arvokkaan palveluksen tuleville ministereille. Tarkoitushan on keventää heidän kohtuutonta työtaakkaa valtiosihteerien avulla.
Perusajatus taakan jaosta on hyvä, mutta tapa, millä ongelma aiotaan ratkaista, on onneton. Valtiosihteerien pulmallisuus käy ilmi siitä, että järjestelmää on jouduttu ajamaan kuin käärmettä pyssyyn vuodesta 1978 lähtien. Jos valtiosihteerijärjestelmä olisi erinomainen ja yleisesti hyväksyttävissä, se olisi toteutettu jo ajat sitten.
Valtiosihteerien tuloa on valmisteltu koko Lipposen pääministerikausi eli huhtikuusta 1995 lähtien, mutta siitä huolimatta Lipposen toinenkaan hallitus ei voinut niellä heitä yksimielisesti. Maanantaina hallituksen enemmistöä vastaan äänestivät kokoomusministerit Sauli Niinistö ja Kimmo Sasi sekä vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimes. On hyvin poikkeuksellista, että molemmat valtiovarainministerit asettuivat vastustamaan hallituksen enemmistön tahtoa.
Valtiosihteerijärjestelmän tekee vaikeasti hyväksyttäväksi kaksi asiaa: toisaalta parlamentaarisen vastuun ongelma ja toisaalta se, ettei ministerin työn suuri pulma voi millään olla avustajien vähäisyys. Heitä kasvaa jo ennestään joka oksalla.
Paavo Lipponen itse on hyvä muistutus aikojen muuttumisesta. Siihen aikaan kun hän toimi pääministeri Mauno Koiviston poliittisena sihteerinä vuodesta 1979 lähtien, Koivistolle riitti yksi poliittinen erityisavustaja, Lipponen. Suomi on nyt Euroopan unionin jäsen, ja poliittisen elämän rytmi on paljon kiihkeämpi kuin ennen, mutta Lipposella onkin käytössään jo viisi henkilökohtaista poliittista avustajaa, kun pääministerin mukana vaihtuva valtiosihteeri Rauno Saari lasketaan mukaan.
Yksi erityisavustaja kantaa Lipposen poliittista salkkua, toinen hoitaa hänen suhteitaan eduskuntaan, kolmas pitää häntä perillä talouspolitiikasta ja neljäs valvoo EU-asioita. Pääministerillä on sen lisäksi yksi hallinnollinen avustaja.
Tiedottajia valtioneuvoston kansliassa on tätä nykyä jo yhdeksän. Sen lisäksi Lipposta palvelee tietenkin valtioneuvoston EU-sihteeristö ja koko valtioneuvoston kanslia.
Myös ministeriryhmien vetäjien ja yksittäisten ministerien poliittisten avustajien määrä on kasvanut. Esimerkiksi Suvi-Anne Siimeksellä on jo neljä erityisavustajaa, kun hänen vastuualueensa jakautuu useisiin ministeriöihin. Valtiovarainministeri Sauli Niinistö tulee nykyisin toimeen vain yhdellä erityisavustajalla. Kun hän oli vielä puoluejohtaja, hänen ympärillään pyöri yleensä kaksi poliittista salkunkantajaa.
Korkeapalkkaiset valtiosihteerit sihteereineen tulisivat kirjaimellisesti nykyisten poliittisten erityisavustajien päälle. Heitä ei palkattaisi itsenäisiksi poliittisiksi toimijoiksi ja virkamiehiksi, vaan nimenomaan ministereiden avustajiksi ja heidän poliittisen tahtonsa korkeimmiksi toteuttajiksi. Uudetkin valtiosihteerit vaihtuisivat ministereiden mukana, kuten tekee nykyisin valtioneuvoston kanslian valtiosihteeri.
Valtiosihteerit toimisivat melkein kuin ministerit, mutta ilman poliittista vastuuta. Valtiosihteeri edustaisi ministeriä asioiden valmistelussa, kun ministeri ei ehdi paikalle. Hän osallistuisi ministeriryhmien työhön ministerin sijaisena; lakisääteisiin ministerivaliokuntiin hänellä ei kuitenkaan olisi asiaa.
Hän voisi edustaa ministeriä eduskunnan valiokunnissa, kansainvälisissä tilaisuuksissa ja EU:n ministerineuvoston varsinaisissa kokouksissa. Tällöin häntä voitaisiin kuulla jopa eduskunnan valiokunnissa ministerin asemesta.
Sanalla sanoen: valtiosihteereistä tulisi ministerin valtuuksilla toimivia supervirkamiehiä. Heidän tulonsa latistaisi kansliapäälliköt ministeriöiden hallinnollisiksi johtajiksi.
Uudet korkean tason poliittiset viranhaltijat toimisivat käytännössä ministerin valtuuksin ilman minkäänlaista poliittista vastuuta. Ministeri kantaisi sen heidän puolestaan.
Tässä on järjestelmän suuri heikkous, ja sen takia koko järjestelmä pitäisi kaataa eduskunnassa. Eduskunta on lisännyt hiljattain omien avustajiensa määrää huomattavasti, ja kansanedustajat ovat korottaneet vastoin kaikkia häveliäisyyssääntöjä omia palkkojaan tuntuvasti kesken vaalikauden. Nyt eduskunnan pitäisi vielä hyväksyä viime töikseen ennen vaaleja ministereille uusi superavustajajärjestelmä.
Ministereiden työtaakkaa on syytä keventää, mutta niin, että samalla pidetään huoli parlamentaarisen vastuun toteutumisesta.
Valtiosihteerijärjestelmä on määrä ajaa sisään sillä varjolla, että lopulliset päätökset poliittisista supervirkamiehistä jäävät kulloistenkin hallitusneuvottelujen varaan. Toisin sanoen yhtään virkaa ei vielä perusteta. Voi vain veikata, mihin se johtaa.
Hallitusneuvotteluissa jaetaan ensin ministerinsalkut, ja jäljelle jäävä vallan nälkä tyydytetään valtiosihteerien avulla. Ennen pitkää joka ministerille ilmestyy oma valtiosihteeri - ja pian sen jälkeen ehkä toinen. Niin paisui poliittisten erityisavustajien määräkin nykyisiin mittoihin.
Valtioneuvostolakiesityksellä poistetaan myös nykyinen 18 ministerin katto. Ei olisi suuri yllätys, jos seuraavassa hallituksessa olisi valtiosihteerit ja 20 ministeriä.