Taidepiirien ulkopuolella naureskellaan usein minimalismin vähäeleisyydelle. Vaikka Malevitshin Musta neliö ei värähtelekään kadunmiehen kanssa samalla taajuudella, löytävät taiteilijat sen teemoista ja estetiikasta yhä uutta pohdittavaa ja sovellettavaa.
Galleria Harmajaan ripustettu Veikko Törmäsen näyttely jatkaa tuota perusmodernistista vähyyden keinojen perinnettä. Töitä sitova teema tuntuu olevan minimoinnin maksimointi, äärimmäinen pelkistäminen.
Törmänen ei myöskään kerro teoksillaan tarinoita tai luo tunnelmia. Työt ovat puhdasta kauneutta silmää varten, vailla kerronnallisia merkityksiä.
Visuaalisia vivahteita töistä ei sitten puutukaan - ja niistä löytyy koko jutun juoni. Ensi silmäyksellä suuri musta ympyrä näyttää pelkältä suurelta mustalta ympyrältä.
Oikeasta kulmasta katsottuna teos kuitenkin aukenee: sektoreiksi jaetusta ympyrästä löytyy kymmeniä sävyltään ja kiiltoasteeltaan poikkeavia mustan vivahteita.
Valkoiselle Törmänen tekee samat temput. On pakko ihmetellä, miten sävykkäitä epävärejä maailmassa onkaan!
Väri- ja sävypelin tarkoitus ei tietenkään ole herättää ihmetystä, vaan luoda optisia vaikutelmia, kolmiulotteisuuden illuusioita ja kineettistä vilinää - silmänruokaa ja oivalluksen hetkiä. Katsojan mieltymyksistä riippuu, maistuuko tarjoilu.
Usein nykytaiteeseen kuuluu pyrkimys tehdä jotain ennennäkemätöntä ja mullistavaa. Taiteilija Törmänen ei ole kuitenkaan lähtenyt siihen leikkiin. Näyttelyssä manifestoituu taiteilijan vanhanaikainen taipumus luoda uutta vanhoilla, toimiviksi todetuilla keinoilla. Moni nykytaiteilija ei moiseen enää uskaltaudu.