Arvoitus jää ratkaisematta, jos en avaa suutani. Haluan jättää edes tämän paperin jälkeeni, jotta voitte varmuudella tietää minut murhaajaksi. Haluan jo kuolla itsekin.
Kaikki ajattelivat automaattisesti, että olen mies. Hmm, miksi olisin? Tiedän, että Kyllikin kengästä löytyi miesten sukka. Minä tiedän kaiken.
Kyllikki Saari oli mukava tyttö kaikille muille paitsi minulle. Edes rikospoliisikeskuksen komisario Axel Skogman ei tajunnut, mikä meitä riivasi. Hassua, ihmiset ovat niin hassuja.
Tiedän hänen epäilleen minuakin, mutta kun heillä oli 500 muutakin epäiltyä.
Nisse-raukka. Minua itkettää, kun ajattelen häntä. Minun olisi pitänyt tavata hänet, ennen kuin koko soppa alkoi. Hän olisi ehkä ymmärtänyt. Ehkä, kuka sen tietää. Ei edes oikeus.
Kaiken tämän jälkeen olen varma, että vain hänellä itsellään on totuus. Vaikka tuomio tulisi, en uskoisi. Syyllisen pitäisi kertoa, missä on Seppo Boismanin isän puukko. Uhrien rahat menivät juopoille, mutta puukko ei.
Niin kuin Bodomin syyllisenkin, myös minun elämäni on ollut yhtä helvettiä. Aluksi pelkäsin ja näin painajaisia. Vähitellen aloin uskoa itsekin siihen, että joku roisto olisi ollut ohikulkumatkalla ja sattumalta keksinyt pyöräilevän Kyllikin.
Minua alkoi harmittaa, kun sillä munsalalaisella hullu-Runarilla oli alibi. Siitä olisitte saaneet joutilaan syyllisen, aivan kuten yrititte kuusi vuotta myöhemmin Tulilahdella.
Käperryin piikkieni suojaan kuin siili. Sen on moni huomannut ja luullut minua ylpeäksi. Eikö tässä ole jo tarpeeksi rangaistusta? Yli 50 vuoden kakku.
Oikeasti olen pienin kaikista. Oikeasti olen ollut kuollut siitä saakka, kun päätin odottaa Kyllikkiä siinä metsän laidassa, Isojoen ja Heikkilän kylän puolivälissä, Päntäneentien varrella.
Sunnuntai-iltana toukokuun 17. päivänä 1953 oli vielä valoisaa, vaikka päivä oli pian vaihtumassa pyhästä arjeksi. Näin hänen hahmonsa kaukaa. Hän oli niin kaunis siinä uuden pyöränsä selässä, hyräili sitä surumielistä virttään.
Vielä kun pyörien ropina läheni, minä mietin, miksi hän ei uskonut. Tervehdin häntä ja hän pysähtyi. Vasta puiden suojassa sidoin suun ja iskin. Silloin ajattelin, etten voinut muutakaan.
Poliisikin taisi uskoa, että tiellä olisi ollut lasinsiruja ja auton kääntymäjälkiä. Hupsuja.
Ikinä ei pitäisi etsiä liian kaukaa. Uskokaa minua. Näissä arvoituksissa surmaaja on monesti tuttu, mustasukkaisuudestaan tai epäonnestaan sairas ihminen. Ei pitäisi juosta huhujen perässä.
Minä mietin sitä, onko kukaan enää sama ihminen näin pitkän ajan jälkeen. Nissen kuvia on lehdissä ja televisiossa. Hän näyttää mukavalta mieheltä. Kokeeko hän olevansa sama teini?
Minun nuoruuteni on vain usvaa. Jos dementoidun ennen kuolemaani, alan kait vähitellen puhua Kyllikistä sivu suuni. Ehkä kukaan ei huomaa, että tiedän liikaa.
Aina löytyy hulluja, jotka tunnustavat. Bodomin surmatkin tunnusti se mielipuoli saksalainen. Miksi teidän pitäisi uskoa minua? Katsokaapa vielä kerran sinne, mistä nostitte tämän paperin. Kaikkia Kyllikin tavaroita ei löydetty, eikä surmavälinettä.
Eihän se mikään kivi ollut, pöhköt.