Tytär oli lähdössä reissuun. Kännykkä reistaili. Mitä tehdä? Kaupatkin olivat jo kiinni. Eihän sitä maailmalle voi enää nykyaikana matkata ilman kännykkää.
Isä tarjosi tyttärelleen oman, melko uudenkarhean puhelimensa, kehotti tytärtä ottamaan sen ja laittamaan sisälle oman sim-korttinsa. Asia tuntui ratkeavan yksinkertaisesti. Vain tuntui. Kohta tytär palasi isänsä luo ja sanoi, ettei puhelin toimi.
Miten niin ei toimi, isä ihmetteli. Toimihan se, kun isä kokeili siirtämällä työpuhelimensa kortin kotikännykkäänsä.
Naapurin tyttärelle kävi kerran samalla tavalla, tytär muisteli. Tytär epäili, että isän uudessa kännykässä on joku esto, jota isä ei tiennyt siinä olevan. Sama esto kuin naapurin isän puhelimessa.
Se varmaan lukee siinä nivaskassa paperia, joka seurasi puhelinkauppaa. Isän kiinnostus kauppapapereita kohtaan riitti siihen, että hän varmisti luvattujen hintojen paikkansapitävyyden.
Kännykkämaailma on täynnä kummallisuuksia. Isä oli ostanut kännykän kytkykaupalla, niin kuin niin useat tekevät nykyään. Saahan siinä hienon pelin halvalla. Tai ainakin myyjä saa asian näyttämään siltä.
Kännykkä maksoi vain euron kuussa, saman verran myyjänä toiminut puhelinoperaattori verottaa kuukausimaksua. Kahdessa vuodessa puhelin on maksettu ja hintaa sille tulee vaivaiset 24 euroa. Vähän, eikö?
Kun isä tiesi, ettei ole mikään suupaltti, hän ajatteli tuon passaavan juuri hänen tarpeisiinsa. Ja jos lasten kännykät joskus reistailevat, voivat he lainata tätä kännyä siihen saakka, kun on varaa uuteen peliin.
Korjata nykypuhelimia ei kannata. Yleisin puhelimen tappava tauti lienee jonkin sortin kosteusvaurio, jolle ei voi mitään. Vaikka takuu kestää pari vuotta, kosteusvauriot on suljettu sen ulkopuolelle. Näin kauppa käy.
Isän puhelinliittymä on kuitenkin räätälöity hänen tarpeisiinsa: vähäiseen soittomäärään ja vielä vähäisempään tekstailuun. Juuri muuta käyttöä hän ei puhelimilleen ole keksinyt.
Lasten puhelinten liittymät on hankittu heidän tarpeidensa mukaan: vähintään tuhat tekstaria, vähän puheluita, paljon häläreitä ja jonkin verran muuta liikennettä. Tämä selittää sen, miksi isä kehotti tytärtään siirtämään oman sim-korttinsa isän puhelimeen reissun ajaksi.
Sim-kortin siirto ei siis onnistunut. Vasta tämä paljasti isälle sen, että se läjä paperia, joka puhelinoperaattorilta tuli kaupanteon jälkeen, on tarkoitettu luettavaksi ja ymmärrettäväksi.
Isää lohduttaakseen voi todeta, ettei hän suinkaan ole ainoa tumpelo näillä markkinoilla. Samanlaisia isiä ja äitejä on maa täynnä.
Joka ihmisellä alkaa olla kännykkä, useimmilla useita. Puhelinliikennettä ylläpitävät yritykset käyvät haukkana kimppuun milloin minkäkin marketin aulassa, milloin puhelimen välityksellä. Tarjotaan hienoja sopimuksia. Ja halvalla. Kauppahetkellä kerrotaan kaikki se, mikä kaupan syntymistä edistää. Siis hinta ja se, että homma meillä hoituu nopeasti. Ei enempää.
Toki myyjä vastaa asiakkaan kysymyksiin. Ongelma vain on siinä, ettei asiakas osaa kysyä. Hän ei tiedä eikä osaa edes kuvitella kaikkia niitä ongelmatilanteita, jotka häntä uuden liittymän kanssa odottavat.
Joku tolkku tällaiseen kaupankäyntiin pitäisi saada. Kuluttajaviranomaiset ja operaattorit ovat pitkään etsineet yhteisiä pelisääntöjä. Jostain syystä on tavattoman vaikea saada luotua sellaisia kaupanteon periaatteita, että ne pitäisivät sisällään mahdollisimman vähän tulkinnanvaraa.
Nyt viranomaiset ja operaattorit ovat päässeet yhteisymmärrykseen liittymäkaupan sopimusehtojen yhtenäistämisestä. Vielä kun se johtaisi tekoihinkin.
On kohtuutonta, jos tavallisen puhelimenkäyttäjän täytyisi oppia lukemaan koukeroisia, erilaisia piiloilmaisuja sisältäviä sopimustekstejä. Niitähän ne ovat. Samanlaisia kuin vakuutusehdot.
Tällaiset sopimuspaperit pitää osata kirjoittaa yksinkertaiseen muotoon, lyhyesti ja ytimekkäästi. Niin että jokainen tietää tasan tarkkaan, mitä ostaa ja mistä maksaa.