Valtakunnassa on viimeisen vuosikymmenen aikana etsitty kuumeisesti ratkaisuja sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten hillitsemiseen.
Vanhasen hallitukset kehittivät niin kutsutun paras-hankkeen, joka kuntaliitoksilla tai vaihtoehtoisesti kuntien sosiaali- ja terveydenhuoltoja yhdistämällä yritti vähentää sairastavuutta ja ikääntyvän väestön hoivan tarvetta.
Nykyhallitus jätti jälkimmäisen osuuden pois ja pyrkii samaan pelkästään kuntaliitoksilla. Tulos tulee luultavasti olemaan kustannusten hillinnän kannalta yhtä huono.
Molemmissa hankkeissa on kyllä hyvä perusidea: sosiaali- ja terveydenhuollon tai ainakin terveydenhuollon alueen tulee olla riittävän väkirikas, jotta se voisi kantaa kustannusvastuun ja ohjata tasapuolisesti ja tehokkaasti resurssien käyttöä. Molemmat hankkeet ovat kuitenkin jääneet torsoiksi.
Nimittäin paras-hankkeella tai kuntarakenneuudistuksella luotavat alueet jäävät edelleen niin pieniksi, että tosiasiassa ne eivät pysty vastaamaan terveydenhuollon kokonaisuuden järjestämisestä.
Paras-hankkeen jälkeen ja myös kaavaillun kuntaremontin jälkeen tarvitaan edelleen kuntien yhteishankkeina sairaanhoitopiirejä, jotta hartiat riittäisivät erikoissairaanhoidosta vastaamiseen.
Kataisen hallitus pysäytti kompuroivan paras-hankkeen. Kuntaremontti tulee myös kaatumaan samasta syystä. Kuntarajojen väkisin vänkääminen nostaa intohimoisesti kuntiaan rakastavat ihmiset takajaloilleen.
Kuntiaan puolustavilla on edellä esittämäni lisäksi muitakin erinomaisen hyviä perusteita. Esimerkiksi se, että keskuskunnasta syrjässä olevan entinen kuntakeskus ei ole enää houkutteleva paikka uusille yrityksille tai edes asumiselle, ja sitä myötä myös palvelut karkaavat.
Uuden kunnan vähempiväestöisiä syrjäkolkkia ei kukaan enää kehitä.
Yhden kerran on uskallettu esittää riittävän laajoja kuntia, kun puolenkymmentä vuotta sitten keskusteltiin hetken aikaa niin kutsutusta 20 kunnan mallista. En muista, esittikö asiaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, STM:n edellinen kansliapäällikkö Markku Lehto vaiko nykyinen Kari Välimäki, mutta ehdotukselle nostan edelleenkin hattua. Nimittäin tässä on todellisen uudistuksen siemen.
Kainuu – nyt kaatuneine malleineen – olisi ehkä ollut yksi näistä kahdestakymmenestä ”kunnasta”. Alue ehkä oli riittävän väkirikas kantaakseen vastuun perusturvan kokonaisuudesta. Tosin Kainuun asukkaat eivät olleet kovinkaan tyytyväisiä mallin toimivuuteen.
Monet palvelut karkasivat kauas ja kunnan piti maksaa kuitenkin sama reilut 60 prosenttia kuin itsenäisinäkin, jolloin palvelut pidettiin yllä omin voimin.
Suurin syy palveluiden karkaamiseen ei kuitenkaan ollut mallissa, vaan rajussa terveydenhuollon työvoimamurroksessa, joka sattui samaan aikaan. Muun muassa. lääkärit karkasivat syrjäkunnista vihreämmille oksille.
Mutta miksi ei jalostettaisi 20 kunnan mallista ja Kainuun mallista uutta muotoa? Norjassa erikoissairaanhoito siirrettiin valtiolle vuosikymmen sitten. Seurauksena oli kustannusten massiivinen kasvu. Sen sijaan Ruotsissa on porskuteltu jo kauan maakunnallisen terveydenhuollon hoivissa. Miksi meillä ei uskalleta edes keskustella maakuntamallista? Kahdenkymmenen maakunnan mallista?
Sosiaali- ja terveydenhuollon kokoaminen maakunnallisesti antaisi riittävät hartiat, se kokoaisi resurssit, se antaisi mahdollisuudet tasapuoliseen resurssi- ja toimintatapaohjaukseen. Samaan tapaan kuin jo nyt on uskallettu uudistaa sairaankuljetus ja ensihoito.
Maakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto voisi pitää huolen myös siitä, että kuntien ei tarvitsisi rahalla kilpailla osaavasta henkilökunnasta.
Kainuun epäonnistunut rahoitusmalli voitaisiin korjata maakunnallisella verotuksella ja valtionosuuksien ohjaamisella suoraan maakuntiin. Kuvaan kuuluisivat tietysti myös maakuntavaalit kuntavaalien rinnalla.
Kun kunnilta poistuisi sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusvastuu, kuntaverotus vastaavasti kevenisi. Ja mikä parasta: kunnista voisi pysytellä itsenäisenä niin moni kuin haluaisi.
Kunta pystyisi panostamaan elinkeinojen kehittämiseen, vetovoimaisuuteen, ympäristöön, asukkaiden muihin tarpeisiin, kun kaikki energia ei kuluisi sairaanhoidon kustannusten päivittelyyn.
Kuinka moni tietää, että Bryssel koostuu 19:stä erillisestä kunnasta? Tai että Berliinissä on 12 erillistä itsehallintoaluetta, joilla on oma paikallisvaaleilla valittu parlamenttinsa eli valtuustonsa?
Samalla tavalla Suomen maakunnissa voisi aivan hyvin olla epälukuinen joukko pieniä tai isompia kuntia, jotka pystyvät hallinnoimaan varsin itsenäisesti omaa aluettaan, lukuun ottamatta tuota kallista sosiaali- ja terveydenhuoltoa, joka on koottu laajemmille harteille.
Valitettavasti vain nykyhallitus on hölmösti lukinnut itsensä siihen, että sosiaali- ja terveydenhuolto pidetään kunnallisena. Vaikka on aivan selvästi nähtävissä, että nykymalli taikka uusi 70 kunnan malli eivät korjaa toimintatapoja, toimintojen koordinointia taikka sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusta niin, että kustannussäästöjä voitaisiin edes toivoa.
Tietysti maakuntamalli verouudistuksineen olisi niin mittava, että se ei tapahtuisi hetkessä taikasauvan heilautuksella, kuten kuntaremonttia aiotaan tehdä.
Ei edes yhden hallituskauden aikana.
Mutta todellisen remontin me tarvitsemme, jos aiomme tulevista kustannuspaineista selvitä.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.