Suomen hallitus päätti 18 itsehallintoalueen perustamisesta. Päätös on ensimmäinen siinä uudistusten ketjussa, joka toteutuessaan muokkaa suomalaisen alue- ja paikallishallinnon kokonaan uusiksi.
Mitä itsehallintoalueet ovat ja mitä ne merkitsevät? Tarvitaanko uudistuksen jälkeen enää kuntia?
Uudistuksen ajatusmallin mukaan laajat itsehallintoalueet järjestävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut niiden saatavuuden turvaamiseksi ja kustannussäästöjen vuoksi. Samalla näille alueille voidaan koota monia muita nykyisin kuntien yhteistyössä hoitamia tehtäviä.
Itsehallintoalueissa on kysymys tavallaan toisesta kunnallishallinnon tasosta. Alueilla tulee olemaan suoralla vaalilla valittu johto ja niiden hallinto ja taloudellinen asema muistuttavat kuntien vastaavaa. Monesta tasosta koostuva valtion alapuolella toimiva kansanvaltainen hallinto on itse asiassa tyypillinen useimmille Euroopan maille.
Itsehallintoalueiden tulisi olla toimintakykyisiä pitkälle tulevaisuuteen, jolloin niiden tulee tukea kansalaisten osallistumista, eli olla jotenkin ymmärrettäviä alueellisina kokonaisuuksina.
Toiseksi niiden tulee soveltua sekä sosiaali- ja terveydenhuollon että aluehallinnon tehtäviin, jolloin niillä on oltava riittävä kyky järjestää laajasti sote-palveluita.
Kolmanneksi niillä pitäisi olla riittävä taloudellinen kantokyky. Näistä kriteereistä katsottuna ideaali alueiden määrä olisi ollut 9-12. Olennaisinta on kuitenkin se että päätös alueiden määrästä saatiin aikaan.
Rahoitusmalli voi osoittautua alueiden määrää ongelmallisemmaksi. Hallitus linjasi vaihtoehdoiksi kuntarahoituksen ja valtion rahoituksen, joista jälkimmäisellä on vahvoja lobbareita takanaan, erityisesti sosiaali- ja terveysministeriö.
Kuntarahoitus ei kuitenkaan ole valtiosääntöoikeudellisesti mahdollinen ja nyt hanketta viedään eteenpäin valtion rahoitusmallin kautta. Valtion rahoitus on monella tapaa ongelmallinen. Sillä ei ole kunnollisia kannustinvaikutuksia tarkoittaen sitä, että kustannusten vähentäminen tulee olemaan hankalaa.
Uutta verottajatahoa ei pitäisi kenenkään pelätä. On ihan sama kuinka monta verottajaa on, oleellisinta on verotuksen taso. Itsehallintoalueiden oma verotusoikeus pitäisi kustannukset kurissa. Eivät kuntienkaan päättäjät kovin mielellään nosta veroastetta.
Toinen valtion rahoituksen ongelma on finanssipoliittinen; itsehallintoalueilla tulisi olla omia tuloja. Ilman verotusoikeutta niiden rahoituksellinen asema on hankala. Eurooppalaisessa katsannossa suomalaiset alueet pysyisivät kummajaisina.
Sosiaali- ja terveydenhuollon ei tulisi jäädä itsehallintoalueiden ainoaksi tehtäväkokonaisuudeksi. Hallituksella on nyt historiallinen mahdollisuus aidosti uudistaa Suomen monimutkainen ja heikosti kansanvaltainen aluehallinto.
Nykyiset maakuntien liittojen tehtävät tulisi siirtää itsehallintoalueille niin, että heti ensimmäisissä vaaleissa valitut valtuutetut pääsisivät päättämään laajasti alueelliseen kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä soteasioiden ohella.
Kuntien yhteistyötehtävien siirto mahdollistaisi sen että kuntayhtymiä voitaisiin purkaa, luottamushenkilöpaikkoja vähentää tuhansilla ja näin suoraviivaistaa hallintoa.
Valtion aluehallintoviranomaisilta tulisi kaikki kehittämiseen liittyvät tehtävät siirtää kansanvaltaisille itsehallintoalueille. Näin ne voisivat toteuttaa kansalaisten tahdosta nousevaa aluekehittämistä. Valtiolle jäisi vain valvonta- ja lupa-asiat jotka voitaisiin koota yhteen viranomaiseen.
Käsitys kunnista ”palvelukoneena” on syvälle juurtunut kuntapäättäjien ajatteluun. Se jäsentää edelleen ymmärrystä ja mielipiteitä. Monet ovatkin sitä mieltä että soten ja mahdollisesti joidenkin muiden palvelutehtävien poistuminen merkitsee suomalaisen kunnan loppua.
Itse näen niin että uudistus pelastaa ja vahvistaa suomalaista kunnallishallintoa, jossa kunnille parhaiten sopiva lähidemokratiarooli on nykyisin peittynyt tehtävien ylikuorman alle.
Sote-palveluissa on niiden voimakkaan normiohjauksen ja organisointitavan vuoksi kysymys potentiaalisesta vallasta, jota toiset kunnat ovat hyödyntäneet jotenkin, toiset hyvin vähän.
Kunnallisen itsehallinnon ydin on siinä että ihmiset itse huolehtivat lähiympäristönsä asioista. Kunta mahdollistaa osallistumisen ja osallisuuden yhteiskuntaan.
Kuntia tarvitaan lisäksi toimimaan paikallisuuden äänenä ulospäin. Suomalainen kunta siirtyy pari pykälää lähemmäs Euroopassa yleistä kuntamallia jossa kunnilla on vahva rooli paikallisdemokratiassa ja elinvoiman ylläpitämisessä. Sote-palvelujen poistuttuakin Suomen kunnilla on kansainvälisesti vertaillen huomattava tehtäväkenttä.
Kirjoittaja on kunnallispolitiikan professori Tampereen yliopistossa. Hän toimi viime kesänä selvityshenkilönä sosiaali- ja terveydenhuollon sekä aluehallinnon uudistushankkeessa.