Tänään sunnuntaina käytävät eduskuntavaalit lisäsivät ajankohtaisuutta Suomen Kansallisoopperan Punaisen viivan ensi-iltaan. Kahvijonossa vitsailtiin, että oopperan henkilögallerian kiihkein "solisaliratti", agitaattori Puntarpää, uskalletaan vasta vaalien jälkeen muuttaa vastenmieliseksi puoluejyräksi.
Käytännössä oopperataiteen mahdollisuudet vaikuttaa päivänpolitiikkaan ovat nykyoloissa mitättömät, ellei mukaan lasketa Kansallisoopperan budjetti- ja henkilösuhdesotkujen aiheuttamaa liikehdintää Tanja Saarelan johtamassa ministeriössä.
Ilmari Kiannon tekstiin pohjautuva draama sijoittuu vuoteen 1907 ensimmäisten eduskuntavaalien kynnykselle, jolloin köyhä perhe käy eloonjäämistaisteluaan keskellä Kainuun korpea.
Papeista ei ole kuin harmia. Hätäapuja heiltä ei heru. Puolueen agitaattori saapuu paikkakunnalle ja tarjoaa parempaa elämää niille, jotka tulevissa vaaleissa vetävät punaisen viivan äänestyslippuun.
Vaalivoitosta huolimatta perheen lapset kuolevat tauteihin. Isä Topi saa surmansa karhun käpälästä.
"Mutta Topi ei enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja hänen kaulansa poikki valui veri - punaisena viivana."
Uusi Punainen viiva on lajissaan kaunis visuaalinen ja musiikillinen kokonaisuus, kiitos ohjaaja Pekka Milonoffin, lavastaja Eeva Ijäksen sekä jäähyväisnäytäntöjään johtavan kapellimestarin Mikko Franckin.
Tsuumi-ryhmä tanssii keskeisenä tekijänä kaikissa näyttämökuvissa. Ari Nummisen koreografia ruumiillistaa Korpiloukon tapahtumia nykyaikaisesti ja oivaltavasti, joskin koko teoksen läpitanssiminen varastaa huomiota musiikilta.
Suuressa tyylitellyssä näyttämötilassa sattuu ja tapahtuu: rovasti lentää Toppelius-tyylisellä pilvellä ja viljaa sataa vakkoihin suoraan taivaasta.
Perusnäyttämökuvat kertaavat hirsirakenteiden harmaansävyistä grafiikkaa. Puvustus liittyy selvemmin nykypäivään kuin aikaisemmissa saman oopperan tulkinnoissa.
Koskettavassa Onko Suomessa kevät? -kohtauksessa minimaaliset keinot ovat kunniassaan. Myös liikkuvammat joukkokokoukset rytmittyvät Milonoffin näkemyksessä eloisasti.
Mutta produktiolla on myös selvät akilleenkantapäänsä. Ooppera jää lopulta tunnetasolla yllättävän ulkokohtaiseksi kurkistukseksi köyhään korpi-Kainuuseen. Syvältä riipaisevaa taidetta ei voi syntyä, jos ja kun kohtauksiin liittyy vaaleanpunaista sketsinomaisuutta kuten nyt.
Henkilöohjaus nimenomaan kaipasi terää. Tarinan kaksi tärkeintä myllynkiveä, Topi ja Riika, pyörivät sekä henkisesti että fyysisesti etäällä toisistaan. Topiin, korven körilääseen, on tarttunut liikaa turhapuroa.
Uskottavuuden kannalta ei ole eduksi, että pariskunnan viattomat lapsetkin pannaan ilmaisemaan omaa synkkää kohtaloaan kuin näytelmänä näytelmässä.
Yleisempää kohdentamisen tarvetta kuvastaa muun muassa se, että jopa Topin kuolema ikään kuin lipsahtaa ohi lavastuksen ihmettä tarkatessa.
Punainen viiva on näillä näkymin kapellimestari Mikko Franckin viimeinen suuri työtehtävä Suomen Kansallisoopperassa, joten ei ollut ihme, että hän innosti orkesterinsa taipumaan ja hehkumaan vaikuttavasti.
Sauli Tiilikainen näyttäytyi sulavana, lupsakan tussukkana Topina, jolla laulu kulki vaivatta. Raili Viljakainen Riikan roolissa muodosti hänelle sopivan, tasaisenvarman ja riittävän luonteikkaan parin.
Laulullisesti kiinnostavinta ensi-illassa oli Jorma Silvastin draivi agitaattori Puntarpään roolissa, vaikka ohjaus ei tällä kertaa päästänyt äärilaidan tulipalososialismia valloilleen.
Ehkä taistojen tieltä puuttunut viimeinen nyrkki kertoi jotain tästä päivästä.