Tässä taannoin istui pyöreän pöydän ympärillä porukka, joka alkoi katsella erään pöydässä istujan kaunista rintakorua.
Siinä oli tyylitelty hevonen. Tai hirvi, epäili joku.
Keskustelu alkoi polveilla hevosaiheesta, kunnes päästiin mielenkiintoiseen kysymykseen. Milloin hevonen on tullut Suomeen, pohdiskeltiin.
Eräs päätelmä ajoittui ensimmäisen ristiretken aikoihin, koska ristiretkeläisistä ainakin osa tuli ratsain. Eräs istuja muisti hienon ja kauniin kirjan.
Se oli jäänyt mieleen aivan erityisesti siksi, että se oli tavallaan syntynyt tilaustyönä, jonka hevoshullu pojantytär esitti isoäidilleen ja yllytti tämän saavutukseen, jonka lopputulos ällistyttää varmaan ainakin kaikkia isoäitejä, joiden on vaikea ylittää tätä urotekoa lapsenlapsensa miellyttämiseksi.
Kysymyksessä on hevosen 350-sivuinen kulttuurihistoria, jonka tekijä on suomalainen, aiemmin ihan muilla elämänaloilla kunnostautunut nainen. Kysymyksessä on kirjallisuudentutkija Ritva Haavikko.
Runoratsu Pegasos on tietysti kirjallisuusihmiselle tuttu. Se onkin saanut oman lukunsa, josta ei puutu edes tarinaa runoratsun epämiellyttävästä synnystä: koko ihanuus syntyi Medusa-hirviön päästä ja verestä, kun Perseus-sankari katkaisi siltä pään, jonka näkeminen oli jähmettänyt ihmiset kauhusta kiveksi!
Vaikka monikansalliset kuvateokset Suomessa ilmestyessään käännetään ja tekstien osalta toimitetaankin suomalaiseen käyttööön, etenkään niiden kuvatarjonnassa ei suomalaisuudesta ole tietoakaan.
Uudessa, alkuperältään suomalaisessa kirjassa on ilahduttavan näyttävä suomalaisten taiteilijoiden kuvitus Rudolf Koivusta Yrjö Saariseen, ja Eero Nelimarkasta Osmo Rauhalaan.
Mielenkiintoinen on kirjan väite, että hevos- ja ratsastajamuotokuvat ovat harvinaisia maalaustaiteessamme. "Eiedes marsalkka Mannerheimia eikä kenraali Adolf Ehrnroothia ole tiettävästi maalattu ratsailla", sanoo Haavikko, joka on käynyt kirjaansa varten sotamuseossakin eikä ole löytänyt sieltä ainuttakaan ratsastajamuotokuvaa.
Kirjaan valituissa hevosrunoissa esiintyy tietysti kaksi Finlandia-voittajaa eli Helvi Hämäläinen ja Sirkka Turkka. Erityisen ilahduttaa on, että Sylvi Kekkonenkin muistetaan, koskapa hänen tuotantonsa parhaat ja koskettavimmat novellit kertovat hevosista.
Ritva Haavikon hevosen kulttuurihistoria avautui mitä ystävällisimmin jopa jutun alkajaisiksi mainitun seurueen tarpeisiin: kirjan alkupuolella on jopa kuvana keskustelun käynnistäneen korun eläin.
Korueläimen kuvanteksti sanoo yksiselitteisesti, että kysymyksessä on hevossolki, Kalevala-koru tietysti, ja sen esikuva on Suomussalmelta ja Sakkolasta ajalta 1050 - 1300 j.Kr.
Siis hevonen on ollut Suomessa tuon kirjan perusteella lähes tuhat vuotta.
Lisää tämäntyyppistä tietoa Haavikko tarjoaa kirjan alkupuolella luvussa Suomi liitetään Eurooppaan. Hän mainitsee erityisesti 1100-luvun ristiretket Itämeren rantamaihin ja ensimmäisen Suomeen suunnatun ristiretken vuonna 1155. Tuota retkeä seuranneen kristillisen ajan kansanrunot kertovat hevosista, siitäkin miten hevonen lämmitti tallissa vastasyntynyttä Jeesus-lasta.
Etelämaisempi versio aasista samassa tehtävässä ei luonnistunut meillä, koska Suomessa ei aasia tunnettu lainkaan. Niinpä juttu piti mukailla.
Vaikka meidän kulttuurissamme on olemassa tieto, etteivät intiaanit tunteneet lainkaan hevosta ja että eurooppalaiset veivät hevosen uudelle mantereelle, Ritva Haavikko muistuttaa kirjansa alkajaisiksi, että hevosen alkukoti oli kuin olikin Pohjois-Amerikassa. Miksi hevosia ei ollut Amerikassa eurooppalaisten tulessa, selittyy sillä, että ne - ilmeisesti siis koko kanta - lähtivät noin 5000 e.Kr vaeltamaan Beringinsalmen yli Aasiaan. Vähitellen ne jakaantuivat eri tahoille ja niistä erottautui pohjoisten hevosten ryhmä. Muun muassa ponit kulkeutuivat saarille (mutta miten se tapahtui, sitä ei kirjassa kerrota). Suomalaisten hevoset, suomenhevoset, ovat niitä, joita tässä kirjassa kutsutaan kodikkaasti pohjoiseurooppalaisiksi metsähevosiksi.
Jo Olaus Magnus kirjoitti 1555, että suomalaiset hevoset ovat hyvänlaatuisia, muistuttaa Haavikko. Magnuksen jälkeen hakkapeliitat tekivät suomenhevosia tunnetuiksi.
"Pienillä mutta sitkeillä suomalaisilla hevosilla ratsastaneet hakkapeliitat kunnostautuivat lukuisissa 30-vuotisen sodan taisteluissa päällikkönsä Torsten Stålhandsken johdolla", Haavikko kirjoittaa ja muistuttaa nykylukijoita, että koko Eurooppaa kauhistuttaneiden hakkapeliittojen hevoset olivat todella pieniä, itäsuomalaiset vielä länsisuomalaisiakin matalampia. Ihan niin kuin ihmisetkin, tekisi mieli lisätä.