Kun tiedotusvälineet raportoivat poliitikkojen, virkamiesten, elinkeinoelämän edustajien tai muiden vähänkään silmää tekevien töppäilyistä, uutinen usein päättyy lyhyeen mainintaan siitä, että asianomainen on sairauslomalla.
Sairauslomalle näytetään siirryttävän samassa rytäkässä, kun kasvot ilmestyvät iltapäivälehtien lööppeihin.
Olisi kiinnostavaa tietää, mitkä ovat ne sairaudet, jotka salamana ilmaantuvat epäedullisen julkisuuden myötä.
Jotkut voivat olla poissa työpaikaltaan pelkän ilmoituksen perusteella, mutta useimmat tarvitsevat sairaudestaan lääkärintodistuksen. Ketkä näitä lääkärintodistuksia kirjoittavat ja minkälaisille diagnooseille ne perustuvat? Minkälaisen lääketieteellisen muodon häpeä saa?
Juridiikka ja teologia ovat askarrelleet häpeän kanssa virallisestikin menneinä vuosisatoina. Häpeärangaistuksia tuomittiin sekä maallisista rikoksista että kirkkokurin rikkomisesta.
Rikkojia seisotettiin kaiken kansan töllisteltävänä ja pilkattavana keskellä kaupungin toria häpeäpaalussa tai istutettiin kirkon häpeäpenkissä tai jalkapuussa. Kaikkien oli tuolloin pakko käydä jumalanpalveluksessa, joten häpeä tuli kaikkien tietoon. Nyt kirkoissa käy niin vähän väkeä, että jalkapuussakin saisi melko yksinään istuskella.
Vähitellen kirkossakin viralliset häpeärangaistukset siirtyivät historiaan. Näin kävi myös rikoslain puolella. Kun rikoslaki tuli voimaan vuonna 1894, siihenkään ei enää sisältynyt häpeärangaistuksia.
Viimeisempänä jäänteenä kunniaan liittyvistä seuraamuksista oli kansalaisluottamuksen menettäminen.
Kuritushuone- ja vankeusrangaistuksen lisäksi tuomittiin kansalaisluottamus menetetyksi joko eliniäksi tai 1–15 vuoden ajaksi.
Tämä merkitsi kelpaamattomuutta julkisiin virkoihin ja tiettyjen elinkeinojen harjoittamiseen. Myös äänioikeus meni eikä voinut asettua ehdokkaaksi vaaleissakaan. Kansalaisluottamuksen menettäminen poistui seuraamusvalikoimasta vuonna 1969.
Rikosoikeus ei enää askartele häpeällä, vaikka törkeästä rikoksesta tuomituksi tuleminen ei nyt mikään kunniakaan ole.
Rikos merkitsee syyllisyyttä moitittavaan tekoon. Syyllisyys rajataan rikosoikeudessa tekoon ja tahtoon. Syyllistä moititaan sen vuoksi, että hän olisi voinut toimia myös lain mukaan. Tuomittu teki ja valitsi väärin. Langettava tuomio ei kuitenkaan merkitse tuomitun henkilön totaalista mitätöimistä. Vankilaankin tuomitut palaavat vapaaseen yhteiskuntaan.
Teologit käsittelevät häpeää aivan toisesta näkökulmasta niin kuin Paavo Kettunen kirjassaan ´Kätketty ja vaiettu – Suomalainen hengellinen häpeä´. Nolaamista ja häpäisyä on käytetty niin kodeissa kuin uskonnollisissa yhteisöissäkin kasvatusmenetelmänä. Se on ollut usein kontrolloimatonta vallankäyttöä, joka on musertanut kohteensa itsetunnon ja omanarvontunnon.
Rikostuomiossa määrätty rangaistus suoritetaan ja teko voidaan vahingonkorvauksella hyvittää. Häpeästä selviytyminen on paljon epämääräisempää, koska häpeä on tunnetila, joka kohdistuu koko persoonaan. Uskonnolliset yhteisöt tarjoavat häpeän kohteena olevalle pelastukseksi yleensä armoa, joka tulee yhteisön sisältä tai Jumalalta. Sen saaminen edellyttää kuitenkin nöyrtymistä, mitättömyyden ja huonouden tuntemista.
Häpeään liittyy pelko, että myös muut näkevät häpeän syyn. Siksi se halutaan kätkeä ja salata. Asian ilmitulo olisi katastrofi. Sen vuoksi häpeästä halutaan piiloutua, vajota maan alle. Jos kauppaan on pakko mennä, mieluiten sinne mentäisiin paperipussi päässä.
Sairaudet niin kuin rikoksetkin ovat määrittelykysymyksiä. Lakien ja tautiluokitusten lisäksi tulevat kysymykseen tulkinnat. Kyllähän vanhat tuomarit ovat kertoneet ajasta, jolloin varkaudesta laissa olevat säännökset tiesivät säännönmukaisesti ehdotonta vankeusrangaistusta. Yleensä varkaat kuitenkin kiistivät anastuksen ja kertoivat löytäneensä varastetun tavaran. Tällöin heidät voitiinkin tuomita, ei varkaudesta vaan löytötavaran kavaltamisesta sakkoon.
Asiakkaan edun mukaista luovaa ongelmanratkaisukykyä on löytynyt paitsi tuomareilta myös lääkäreiltä. Niin kuin siltäkin perhelääkäriltä, joka puoli vuosisataa sitten kutsuttiin ratkomaan tilannetta, jossa perheen tytär oli joutunut voimistelunopettajansa silmätikuksi ja ilmoitti, ettei hän mene enää voimistelutunneille. Lääkäri muisti silloin, että onhan siinä selässä ollut ennenkin ongelmia, joten vuoden vapautus voimistelutunneilta on paikallaan. Ja sen jälkeen on jo opettajakin vaihtunut.
Asiakkaan edunmukaista ratkaisua arvioitaessa on otettava huomioon kuitenkin se, että ihmisiä on kohdeltava tasa-arvoisesti myös silloin, kun häpeä kohtaa. Onko jokaisella silloin mahdollisuus saada sairauslomaa, vai onko tämä mahdollisuus vain julkisuuden henkilöillä?
Kirjoittaja on rikosoikeuden professori emerita.