Olen aina ollut niin sanottu iso tyttö, läski. Mitäpä sitä turhia kaunistelemaan. Toki voisin syyttää asiasta geenejäni, mutta myönnän suurimman syyn olleen kuitenkin laiskan hedonistisessa luonteessani, joka ei aiemmin ole juuri liikunnasta innostunut.
Olen kuitenkin tehnyt asialle jotain. Puolitoista vuotta sitten innostuin käymään kuntosalilla. Kyseessä on varsinainen perheharrastus, sillä käyn salilla siskoni kanssa veljeni tekemää kuntosaliohjelmaa noudattaen vanhempien kannustaessa. Liikkuminen on kannattanut, sillä liikunnan lisäämisen myötä olen laihtunut viitisentoista kiloa, tosin ennemmin posiitivisena sivuvaikutuksena, painonpudotus ei ole ollut ykköstavoitteeni.
Harmi vain, että pääni ei ole oikein sisäistänyt fyysisten ulottuvuuksieni pienentymistä. Vaikka sinänsä tiedostan laihtuneeni, onhan paitakokoni vaihtunut XL:stä M-kokoon, en koe itseäni mitenkään mediumina, keskikokoisena saati normaalina. Näen peilistä edelleen saman ison-Iitan kuin ennenkin.
Kaipa kärsin jonkinlaisesta identiteettikriisistä. Aiemmin oli helpompi piiloutua ison tytön imagon taakse, olla se mukava tyttö, joka ei kerää treffipyyntöjä tai kohteliaisuuksia. Ujona lukutoukkana oli helppo olla näkymätön. Ja miksipä sitä edes olisi yrittänyt mitään, kun itse ajattelin, ettei kukaan edes voisi kiinnostua minusta.
Nyt kun en ole enää se läski tyttö, kuka sitten oikein olen? Itse en ainakaan oikein tiedä. En ole ainakaan se ”normaali” tyttö.
Mitä normaali sitten oikein on? Oikeastaan vaatekoko ei edes kerro koko totuutta. Vaatekoot vaihtelevat suurestikin eri valmistajien välillä ja toisinaan joka auringon ja tähtien asennon mukaan. Jos katsotaan keskimääräisen suomalaisen naisen pituutta, se on 163 senttimetriä, ylitän siinäkin normaalin rajapyykin yhdeksällä sentillä. Keskimääräisen naisen painoa taas on vaikeampi löytää, sillä tunnetusti on röyhkeää kysyä naisen painoa.
Tiedän ylittäväni senkin rajapyykin, sillä olen omankin painoihanteeni ylärajaa vasta hipomassa.
Markkinavoimat ovat luoneet kuvaa kauniista ja normaalista naisesta yleensä hoikkana. Isompikokoisia ei juuri lehtien sivulla näe. Tai jos näkee, kyseessä on yleensä juttu suuresta laihdutusurakasta.
Jos markkinavoimia uskoo, kaunis nainen on laiha, tänä päivänä kuitenkin mieluummin lihaksikas kuin ruipelo.
Jos jotain normaalia naiskuvaa edustan, niin myönnän ainakin kärsiväni ulkonäkökriisistä. Kun ei edes ole se normaali ja täytä nykypäivän kauneusihanteita, on välillä vaikeaa nähdä niitä hyviä asioita itsessään.
Kirjoitin omasta ulkonäkökriisistäni keväällä tanka-runonkin:
Riittämättömyys
Inho heijastuu peiliin
Olen kamala,
lihapulla-vartalo,
pahan alku ja juuri.
En kuitenkaan ollut aivan tosissani runon kanssa, mutta se kertoo paljon minusta ja minäkuvastani. Enää peilikuvani ei ole omasta mielestäni yhtä lihaisa.
Onneksi minäkuvani on muuttumassa pikkuhiljaa ja alan löytää normaaliuttani. Muutoksen hyväksyminen ei ole ollut helppoa, varsinkaan kun siinä ei ole ollut alkuun ajatus mukana, vaikka kyseessä onkin positiivinen muutos.
Onneksi saan muistutusta omista hyvistä puolistani joka päivä rakkaaltani. Kun näkee itsensä kauniina toisen silmissä, on sitä itselläkin helpompi nähdä itsensä kauniina. Ja kyllä se entisen läskin itsetuntoa nostattaa, kun toinen kertoo näkevänsä sinut normaalikokoisena.
Vielä kun itse näkisi saman peilissä.
Vaikka normaalius on hyvin häilyvä käsite, sen tavoittelemisen myötä olen oppinut olemaan itselleni armollisempi.