Kahvilakulttuuri on asettunut sitten Ouluunkin, muutamassa vuodessa. Rotuaarilla, suurimpien kauppojen sisäpihoilla ja missä vielä on hillitysti sisustettuja kahviloita erilaatuisine jauhatuksineen.
Suomi rakastui kahviin ensihörppäyksellä 1700-luvun alussa. Meille on geneettisesti periytynyt erityinen kahvihammas jonnekin poskeen. Se äityy pakottamaan huoltoasemalla ja kaupungilla. On saatava pikkukahvi.
Meidän mielestämme paras papu tulee Etelä-Amerikasta, koska sieltä on tullut myös tango. Tanssilavojen aikakautena suomalaisilla jomotti tangohammasta, kunnes se iskettiin lavan takana kurkkuun.
Oululaisen kahvipaikan voi haistaa ihanasti kadulle. Edellyttäen, että päivä on täysin storaensoton. Vieno paahdon tuoksu kyllä peittyy, kun kaupunki-ilma lemuaa saappaassa hautuneelle keinokuitusukalle.
Kahvilan tuolit ovat kevytmetallijalkaisia trendihäkkyröitä, mutta kivoja istua. Pöytä ei keiku, eikä sen pinnassa ole olutpullon pohjakuviota hupaisan seurueen jäljiltä.
Au laitin, expresson, cappucinon, maustekahvin saa juuri oikeanlaisesta kupista. Näin juoman aromi saadaan esille.
Eräs inhottava piirre tässä kuitenkin on. Kahvin hatuksi plöräytetään niin rasvaista maitoa, että kansakunnan kolesteroli on ruvennut pönöttämään koholla. Juuri kun opimme syömään sian sijasta salaattia, kalkkunaa ja lightiä.
Miksi siirtyminen metsäläisyydestä eurooppalaisuuteen johtaa verisuonitaudin uhkaan? Päinvastoin siinä piti käydä.
Väliäkö hällä. Verisuoniaan voi kalkkeuttaa paljon typerämmälläkin tavalla. Oululais-eurooppalaisessa kahvilassa on rauhoittavaa siemailla arabialais-eteläamerikkalaista keksintöä.
Eräs kaikkien aikojen lahjakkaimmista diplomaateista, ranskalainen piispa Talleyrand, on laatinut kahvin valmistusohjeen, joka kannattaisi tokaista aina kun tilaa erikoispaahtoa lasimukista.
Kahvin tulee olla kuumaa kuin helvetti, mustaa kuin perkele, puhdasta kuin enkeli, makeaa kuin rakkaus.