Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
USA:n tulevan syksyn tapahtumista on jo etukäteen herättänyt huomiota liittovaltion korkeimman oikeuden täydentäminen yhden tuomarin erottua siitä. Sikäläinen järjestelmä on omalaatuinen ja eurooppalaisittain oudoksuttava.
USA:n järjestelmän omalaatuisuus palautuu ensi sijassa kolmeen tekijään. Yksi niistä on liittovaltion tuomareiden asema ja nimittämistapa: tuomarit nimitetään eliniäkseen, ja nimittäminen on presidentin asiana, mutta hänen on saatava nimityspäätökselleen edustuslaitoksen kamareista toisen, senaatin, suostumus.
Toiseksi tuomioistuimet, viime kädessä liittovaltion korkein oikeus, valvovat lakien perustuslainmukaisuutta, ja pystyvät näin tehokkaasti mitätöimään lainsäätäjän tahdon. Kolmanneksi: perustuslaki on yli 200 vuotta vanha asiakirja, joka ei sanonnaltaan eikä sisällöltään enää mitenkään voi vastata nykyajan tarpeita. Sen vaikea muuttamismenettely tekee tosiasiassa suuret muutokset mahdottomiksi.
Noista syistä USA:n perustuslaki on käytännössä sitä, millaiseksi liittovaltion korkein oikeus sen kulloinkin tulkitsee. Sen yhdeksän tuomaria ovat USA:ssa yleisön ja jopa alan ammattilaistenkin silmissä lähes puolijumalia. Heidän nimittämisensä virkaan on mitä suurimmassa määrin poliittinen toimi.
Suomessa kaikki on toisin. Täällä lakien perustuslainmukaisuuden valvonta on ensi sijassa uskottu eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, jota avustavat valtiosääntöoikeuden asiantuntijat. Meillä siis panostetaan lakien käsittelyvaiheessa tapahtuvaan valvontaan. Järjestelmä toimii hyvin ja luotettavasti. Varmuuden vuoksi sitä silti täydennettiin toissijaisin järjestelyin vuoden 2000 perustuslaissa antamalla tuomioistuimille hyvin rajoitetut valtuudet syrjäyttää soveltamistilanteissa ilmeisesti perustuslainvastaiset lain säännökset.
Tähänastisen kokemuksen mukaan Suomen yhdistetty malli näyttää - niin kuin oli tarkoituskin - pitävän tuomioistuimet yleensä poissa lainsäätäjän työkentältä. Mutta vaikuttaako uusi malli silti tuomarien nimittämiseen?
Vuonna 2000 uusittiin Suomessa myös tuomareiden nimitysjärjestelmä. Kaikkien tuomareiden nimittäminen säädettiin tasavallan presidentin asiaksi. Uutuutena tuli samassa yhteydessä tuomarinvalintalautakunta. Sen tehtävänä on valmistella tuomarinvirkojen täyttäminen ja tehdä nimitysesitys valtioneuvostolle, joka puolestaan tekee nimitysehdotuksen tasavallan presidentille. Yksi lautakunnan perustamisen tarkoituksia oli monipuolistaa tuomarikuntaa, avata se muillekin lakimiehille kuin niille, jotka heti opintojensa jälkeen ovat hakeutuneet työhön tuomioistuimiin.
Aivan tuore tutkimus (Kallioinen 2005) osoittaa, ettei uusi menettely ole saanut aikaan kovinkaan merkittäviä muutoksia käytännössä. Perinteiset tekijät, virkaikä ja yleisemmin tuomioistuinpalvelun pituus, ovat säilyneet ensisijaisen tärkeänä perusteena, kun pannaan tuomarinviran hakijoita etusijajärjestykseen.
Onko puoluepolitiikalla sitten Suomessa mitään tekemistä edes korkeimpien oikeusvirkojen täyttämisen kanssa? Niihin luen tässä korkeimman oikeuden (KKO) ja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) presidentin virat ja valtioneuvoston oikeuskanslerin viran. Samaan ryhmään kuuluu myös Suomesta valittava tuomari Euroopan yhteisön tuomioistuimessa.
Tuomarinvalintalautakunnan käsiteltäväksi ei tule KKO:n ja KHO:n presidentin virkojen täyttäminen. Niihin ilmoittaudutaan, ja hallitus tekee nimitysehdotuksen tasavallan presidentille. Samanlaisessa menettelyssä tasavallan presidentti nimittää oikeuskanslerin. Suomalaisen tuomarin EY:n tuomioistuimeen valitsevat jäsenvaltiot Suomen hallituksen ehdotuksesta yhteisellä sopimuksella, mutta käytännössä muut jäsenvaltiot eivät torju kansallista ykkösehdokasta.
Poliittisten suosikkien sijoittelun korkeisiin oikeusvirkoihin aloitti Urho Kekkonen nimittämällä korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi Reino Kuuskosken (1958) ja oikeuskansleriksi Antti Hannikaisen (1961). Molemmat olivat lähellä keskustapuoluetta. Entä asetelma nyt? Nykyinen korkeimman oikeuden presidentti Leif Sevón ilmoitti hakuteoksessa 1986 puolueekseen Ruotsalaisen kansanpuolueen. Pekka Hallberg, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti vuodesta 1993, kallistunee yleisporvarina lähinnä kokoomuksen suuntaan.
Leif Sevón korvasi 2002 korkeimman oikeuden presidenttinä toimineen sosiaalidemokraatti Olavi Heinosen. Missä sitten on sosiaalidemokraattien paikka nyt? Euroopan komissiossa johtotehtävissä työskennellyt sosiaalidemokraatti Allan Rosas tuli Suomen hallituksen ehdokkaana ilman päivänkään tuomarin kokemusta Sevónin paikalle Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen jäseneksi. Tätä menoa Rosas perinnee aikanaan Sevónin viran KKO:ssa tai Hallbergin viran KHO:ssa.
Nykyisessä mandaattien jaossa Suomen keskusta näyttää jääneen sivuun. Keskustalaista ajattelua edustavan oikeuskansleri Jorma Aallon siirryttyä eläkkeelle häntä seurasi 1998 Vihreän liiton kansanedustaja Paavo Nikula. Nikulan uusi taipuisuus perustuslakiasioissa on herättänyt ammattipiireissä ansaittua huomiota.
Pieni maa ja pienet piirit, kaikki tuntevat toisensa. Tuskin kukaan jo mainituista on tai on ollut kykenemätön tehtäväänsä. Joku täytyy aina asettaa etusijalle, ja paljon riippuu siitä, mitä asioita painotetaan. Korkeiden oikeusvirkojen tasapuolinen jakautuminen herättää tyytyväisyyttä kulloisissakin hallituspuolueissa ja lisää halua hakeutua puolueitten siipien suojaan. Linjaeroja asianomaisten kesken tuskin näkyy käytännössä. Kaikki on aika viatonta verrattuna Suureen Peliin USA:ssa. Vai onko?