Perussuomalaisten vaaliohjelma on helppo rytätä lyttyyn. Se toistaa itseään tavanomaisin, loppuun kulunein sanakääntein, ja on epämääräinen tai ei yksilöi ollenkaan. On vaikea päätellä, millaista hallintoa saisimme jos perussuomalaiset hallitsisivat.
Sama koskee kyllä muidenkin puolueiden ohjelmia. Vaikka ne ovat usein kunnolla yksilöityjä asiansa osaavien politrukkien tekstiä, niistäkin on vaikea päätellä, mitä vaalien jälkeen alkaisi tapahtua.
Kaikkein onnettomimpia ovat yksittäisten ehdokkaiden kampanjalupaukset. Suorastaan säälittäviä ovat lehti-ilmoitusten luettelot kaikista niistä epäkohdista, jotka ehdokas ilmoittaa korjaavansa tuota pikaa, kunhan vaan pääsee eduskuntaan.
Kansanedustaja ei pysty yksinään juuri mihinkään, vaikka olisi kuinka sankarillinen. Mikään puolue ei voi oman tahtonsa mukaan määrätä seuraavan hallituksen toimista. Kaikki riippuu vaalien jälkeen käytävistä hallitusneuvotteluista, ei vaaliohjelmista.
Vaalikampanjoiden sekava puhe hyvistä aikeista osoittaa puolueiden ja ehdokkaiden alkeellista käsitystä yhteiskunnan olemuksesta. Ajatellaan, että jokaisen epäkohdan taakse on piilotettu säätövimpain, joka pitää vain kääntää uuteen asentoon niin, että ongelma on hoidettu. Elämä olisikin helppoa, jos näin olisi. Yhteiskunta ei ole kone.
Vaikeuksia aiheuttavan yksityiskohdan korjaamiseksi muutetaan tavallisesti lakia tai asetusta tai täsmennetään toiminta-ohjeita. Ei ole kuitenkaan läheskään varmaa, että monimutkainen järjestelmä toteuttaa uuden hyvää tarkoittavan päätöksen niin, että seuraukset ovat toivotun suuntaisia. Ja vaikka olisivatkin, jossakin toisaalla voi syntyä epätoivottuja sivuvaikutuksia.
Uusien säädösten toteutumista tosielämässä voi parhaiten ennakoida sellainen, joka tuntee lainsäädännön ja hallintokoneiston sekä käytännössä että teoriassa. Siihen pystyvä asiantuntija on usein kaiken kukkuraksi vielä opiskellutkin jotain. Hän kuuluu siis eliittiin. Sellaisten kukkoilijoiden julkinen halveksunta on suosittu kansanhuvi. Populismi opettaa, että eliittiin kuuluvan pitää hävetä, ja kaikkein vähiten pyrkiä eduskuntaan.
Demokratia on kehittynyt irvikuvakseen. Tavoitteena ei olekaan mahdollisimman hyvä eduskunta vaan mahdollisimman tavallinen. Ihannepäättäjien joukon henkinen rakenne olisi sama kuin koko väestön. Kun edustaja tuntee elämän todelliset ongelmat, hänellä on mielipide siitä, mitkä asiat ovat päin honkia. Muuta ei tarvitakaan, se riittää, että ollaan vihaisia.
Ei ole kuitenkaan varmaa, että köyhyys poistuisi varmimmin sillä, että valtaan äänestetään kaikkein köyhimmät ihmiset. Populismin profeetat tuntuvat silti ajattelevan, että vain kurjuuden kokenut ihminen voi ymmärtää, että kurjuus ei ole mukavaa, ja että vain tällaisen elämänkokemuksen saanut voi tietää, miten kurjuus poistetaan. Usko tällaiseen luonnonviisauteen taitaa kuitenkin olla vähän liian suoraviivaista.
Tuittupäisimmät teoreetikot ovat kehittäneet ajatusleikin, jonka mukaan ymmärrykseltään ja toimintakyvyltään vähintään nykyistä eduskuntaa vastaava lainsäätäjäjoukko saataisiin kokoon arpomalla kansanedustajat ehdokkaaksi ilmoittautuneista.
Näiden ääridemokraattien ajatusmaailmassa ihanteellista politiikkaa syntyy silloin, kun päätöksiä tekevät asioihin sattumanvaraisesti tai ei ollenkaan perehtyneet ihmiset. Tiedolla ja asioiden osaamisella ei ole merkitystä. Se riittää, että on mielipiteitä, ja niiden perusteilla ei ole väliä, kunhan ovat todellisia mielipiteitä. Jotkut tällaisia utopioita harrastavat sanovat kaiken kukkuraksi olevansa ainakin melkein tosissaan.
Yhteiskunnan rakenteen järkevään ohjaamiseen lainsäädännöllä ei kuitenkaan riitä paha olo, vaikka katkeruus olisi kuinka ymmärrettävä ja oikeutettu. Siihen tarvitaan lait tuntevia ja hallintokoneistoa ymmärtäviä ihmisiä, joilla on sydän kohdallaan.
Siinä työssä koulutuksesta on usein lisähyötyä. Se voi tietysti johtaa myös yleiseen kyynisyyteen, mutta ei sentään aina. Monet kansalleen hyvää tuottaneet poliittiset johtajat ovat olleet myös akateemisesti varsin ansioituneita, kuten presidentit J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen.
Ihailtujen tohtorivaikuttajien rinnalla on nähty myös hienostuneiksi persoonallisuuksiksi hioutuneita suuren luokan vaikuttajia, joiden koulutus on jäänyt huomattavan vähäiseksi. Kuten Kyösti Kallio, Hertta Kuusinen ja eräät klassisen työväenliikkeen kasvatit, kuten K.-A. Fagerholm.
Erilaiset ohjelmat ja kampanjakikat saavat vaalitilanteessa ylikorostuneen aseman. Siinä ei ole mitään järkeä, että yksittäinen ehdokas sitoutuu koko vaalikauden ajaksi toimimaan vain niissä asioissa, jonka tuli vaalibrosyyriin kirjoittaneeksi. Puhumattakaan siitä, että puolue naulaa toimintansa kiinni neljäksi vuodeksi tulipa eteen vaikka millaisia asioita.
Kansakuntaa hyödyttävä työ eduskunnassa ja hallituksessa vaatii vahvaa persoonallisuutta, kykyä hankkia ja käsitellä tietoa ja rohkeutta tehdä järkiperäisiä päätöksiä silloinkin kun ne ovat epäsuosittuja.
Äänestyspäätöksessä ei kannata kiinnittää huomiota siihen, mitä mukavia asioita ehdokas on huomannut luvata vaalimainonnassaan. Kansanedustajiksi pitäisi valita ihmisiä, joiden voi uskoa pystyvän järkevään toimintaan paitsi yhteiskunnan rauhallisessa kehitystyössä, myös täysin odottamattomissa tilanteissa.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.