Tasavallan hallitus pähkäilee, miten pitäisi järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteet tulevaisuudessa. Kauaskantoinen ratkaisu, kun muistetaan, että nykyrakennekin on kestänyt kauan.
Nykyisten rakenteiden suuntaviivat kun määräytyivät neljä vuosikymmentä sitten kansanterveyslain myötä.
Sen verran kaavailuja ainakin on, että 20 sairaanhoitopiiriä on tarkoitus nykymuodossaan lakkauttaa.
Perusterveydenhuoltoa, mukaan luettuna sosiaalitoimi, ja erikoissairaanhoitoa yritetään saada lähemmäksi toisiaan terveydenhuoltolain hengessä. Erityistason hoidoista jäisi huolehtimaan viisi erityisvastuualuetta.
Poliitikot taittanevat peistä siitä, kuinka suuria perusterveydenhuoltoalueiden tulisi olla ja miten nykyisten keskussairaaloiden asema järjestetään. Pääasiassa korkeista virkamiehistä koostunut työryhmäkin kiistelee siitä, ovatko erva-alueet eli viisi yliopistosairaalaamme jatkossa koko erikoissairaanhoidon hidalgoja vai annetaanko perusterveydenhuollolle mitään osuutta erikoissairaanhoidon järjestämisessä.
Yliopistosairaaloiden virkamiesjohto on antanut yhteisen kannanoton, jonka mukaan kaikki erikoissairaanhoito pitäisi järjestää niiden tiukassa ohjauksessa. Jopa nykyisten keskussairaaloiden virkojen pitäisi olla yliopistosairaaloiden virkoja. Hyvin onnistuneen terveydenhuoltolain henki taas on se, että perusterveydenhuoltoon ympätään riittävästi erikoisosaamista, jotta se pystyisi hoitamaan sairauksista suurimman osan.
Suurelle yleisölle kerrotaan toistuvasti, että erikoissairaanhoitoa ei saa hajottaa, koska se on ainoa toimiva osa suomalaisessa terveydenhuollossa. Varmaan näin onkin, vaikka hoitojonojen venymisen vuoksi sairaanhoitopiireille ajoittain tuleekin uhkasakkoja. Mutta miksi erikoissairaanhoito on toimivampi kuin terveyskeskukset?
Terveyskeskuksissa oli vuonna 1996 runsaat 3 300 lääkäriä. Heidän vastaanottokäyntiensä lukumäärä oli runsaat kymmenen miljoonaa vuodessa. Erikoissairaanhoidossa toimi samana vuonna noin 6 200 lääkäriä ja avohoitokäyntejä oli vähän yli kuusi miljoonaa.
Tietenkin erikoissairaanhoidossa työskenteli tuolloin ja yhä nytkin lääkäreitä, jotka eivät pidä vastaanottoa, leikkaavat, tekevät laboratorio- tai röntgentyötä. Mutta jollakin tapaa nämä luvut osoittavat, että erikoissairaanhoidon lääkärillä oli enemmän aikaa potilaalleen kuin perusterveydenhuollon kollegallaan.
Nyt terveyskeskuksissa on noin 3 500 ja erikoissairaanhoidossa runsaat 8 000 lääkäriä. Käyntejä terveyskeskuksen lääkärille tehdään nykyisin vuosittain runsaat 7,5 miljoonaa ja erikoissairaanhoitoon vajaat 7,5 miljoonaa. Terveyskeskuslääkärin työ näyttää hiukan väljentyneen, mutta se voi olla näköharhaa, koska aikaa menee yhä enemmän muun muassa vanhustenhuollon yksiköiden hoitamiseen. Erikoissairaanhoidossa on huimasta lääkärilisäyksestä johtuen väljyyttä tullut vähän enemmän.
Lääkärien kasaantuminen erikoissairaanhoitoon ei kuitenkaan yksin selitä sitä, että erikoissairaanhoito toimii paremmin kuin terveyskeskukset. Toki muunkin henkilökunnan määrä on muuttunut samansuuntaisesti, mutta erityisen raju on muutos ollut kustannuksissa. Perusterveydenhuollon kustannukset ovat vuodesta 1993 kasvaneet kaksinkertaisiksi, puolestatoista miljardista kolmeen miljardiin. Erikoissairaanhoidon kustannukset taas ovat enemmän kuin kaksinkertaistuneet: runsaasta kahdesta miljardista yli 5 miljardiin. Kyllä tällaisilla kasvuilla erikoissairaanhoidon pitääkin toimia.
Koko kansan terveydenhuollon kannalta tilanne näyttää yhä oudommalta, kun katsotaan muitakin lääkäriryhmiä. Työterveyslääkärien määrä on vuodesta 1996 kaksinkertaistunut nykyiseen yli tuhanteen, päätoimisten yksityislääkärien määrä tuhannesta kahteen. Opetustyössä olevien lääkärien määrä taas on pudonnut kolmanneksella reilusti alle tuhanteen, mikä merkitsee todella huonoa muun muassa tulevien lääkärien kannalta.
Miksi nämä tilastot ovat huolestuttavia? Perusterveydenhuollon paikka tulisi olla terveydenhuollon etulinjassa vastaamassa kaikkien kansalaisten tarpeisiin. Kun perusterveydenhuolto on jäänyt viimeiset puolitoista vuosikymmentä kehittämättä, se aivan varmasti ontuu. Erikoissairaanhoidon tulisi olla etulinjan konsultti, jolta kysytään neuvoa ja apua vaikeissa tilanteissa.
Nyt kun perusterveydenhuolto on ikään kuin ajettu alas, siellä ei ole keinoja edes helppojen tilanteiden hoitamiseen ja erikoissairaanhoito vain paisuu. Perusterveydenhuolto ”osaa” kohta hoitaa vain hautaan kaatuvia vanhuksia, jotka muutenkin luetaan tänään vain muun yhteiskunnan rasitteeksi. Koeta siinä sitten nostaa perusterveydenhuollon imagoa!
Työterveyshuollon ja yksityislääkäritoiminnan kasvu huolestuttaa myös: suomalainen väestö jakaantuu entistä selkeämmin kahden kerrokseen väkeen. Ne joilla on työtä ja ne joilla on rahaa saavat kyllä palveluja; ne joiden ainoa turva on terveyskeskus, joutuvat sekundaksi alennetun perusterveydenhuollon hoidettaviksi.
Onhan tämä tietysti kärjistettyä. On terveyskeskuksia, jotka toimivat erinomaisesti. On osaavia lääkäreitä ja hoitajia. Mutta tämän tilastovertailun tarkoitus on painottaa sitä, että uusia terveydenhuollon rakenteita suunniteltaessa perusterveydenhuollon osaamistasoa pitää huimasti nostaa. Se ei nouse, ellei pääosaa tavallisesta erikoissairaanhoidosta ympätä tiiviisti perusterveydenhuoltoon.
Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.