Hyvinkään murheelliset tapahtumat ovat herättäneet jälleen ajattelemaan, mikä nuoria miehiä vaivaa? Harmillisinta on se, että kysymys kestää otsikoissa viikon pari unohtuakseen taas uudestaan.
Pelkään, että nytkin asiavyyhti hautautuu selvitystöiden ja eri ministeriöiden asiantuntijaryhmien paperisiin mappeihin.
Keskittyminen välineeseen, ei ongelmaan on oire yhteiskunnallisen keskustelun pinnallistumisesta.
Siksi toivon, ettei Suomessa mennä samaan lankaan kuin Britanniassa, missä poliitikot kansan moralisoidessa keskittyivät aseiden poistoon - ei syiden etsimiseen.
Keskiöön on noussut meilläkin aseiden määrän ja käytön rajoittaminen. Suomessa aseita ei osteta kioskista joka kadunkulmasta. Aseet ovat luvanvaraisia ja lupakäytäntöjä on viime vuosina tiukennettu.
Sinänsä kauniit ja idealistiset periaatteet aselain tiukennuksesta ovat arvokkaita, mutta ne eivät kuitenkaan ratkaise syliimme kaatuneita traagisia tapahtumaketjuja.
On mentävä nuorten elämäntarinaan sisälle ja tehtävä toimenpiteitä, jotka vaativat yhteiskunnalta myös taloudellisia uhrauksia. Niihin on oltava varaa.
Kysymysten ketju on loputon pohtiessamme syntyjä syviä. Onko hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettu lasten kustannuksella? Olemmeko antaneet lapsille ja nuorille elämässä tarvittavia rakennuspalikoita.
Entä onko vanhemmilla ja sitä kautta nuorillamme mitään kestävää arvopohjaa?
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa syntyneiden ikäluokkien osa on ollut viettää lapsuutensa lama-ajan Suomessa, niukkenevien perhepalveluiden ja työttömyyden keskellä.
Heidän osansa kasvaa aikuisuuteen oli kovenevan kilpailun ja talouskasvun uskonnokseen ottanut Suomi. Tarvittiin kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla.
Yhteiskunnan muuttuminen on aiheuttanut ihmisille monenlaisia ongelmia. Mielenterveytensä menettäneet työnnetään yhä useammin avohoitoon vailla tarvittavaa tukea.
Avohoito on heitteillejätön muoto, jos turvaverkko puuttuu. Lukioissa on kouluterveydenhuoltoon kuukauden jonot. Tämäkin osoittaa sen, että kaikki ei toimi.
Reilu panostus kouluterveydenhuoltoon on pieni ele verrattuna siihen inhimilliseen kärsimykseen mitä viime aikojen tragediat ovat aiheuttaneet
Menneiden aikojen yhteisöllisyys kätki sisäänrakennetun positiivisen kontrollin, missä heikoimmista huolehdittiin ja tarvittaessa pistettiin hulttiopojatkin ruotuun. Yhteiskunnallisen ilmapiirin koveneminen on ilmentymä yhteisöllisyyden häviämisestä.
Jos ei pärjää, niin antaa mennä. Aiemman yhteisöllisen turvaverkon on korvannut laaja sosiaalipalvelujen verkosto, jonka ongelma on sen kasvottomuus ja mekaanisuus.
Ihminen kohdataan, jos pykälissä niin lukee, ei siksi että hänestä välitetään.
Kilpailun soluttautuminen osaksi lasten elämää ja koulua on todellisuutta. Lapset heijastelevat ympäröivän yhteiskunnan arvoja ja ongelmia.
Kiusatuksi tulemisen pelko kertoo siitä, ettei ole aitoa kaveria, johon tukeutua.
Siksi vanhempien on syytä kysyä toistuvasti se vanha tuttu kysymys: kenen kanssa liikut. Kaverien kanssa vietetään aikaa enemmän kuin kotona vanhempien kanssa.
Jos kaverina on viihdemaailma, nettiyhteys tai kaljaporukka, voi vain kuvitella, miten nuori peilaa aitoa ja todellista elämää virtuaalielämässään.
Tunne, että kuulumme samaan porukkaan, on antanut suomalaisille historian saatossa voimaa pyrkiä kohti parempaa huomista. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro toimia tavallamme yhtenä joukkona.
Yhtälö ei voi toimia, ellemme hyväksy oman ja yhteisen vastuumme merkitystä ja lopulta käännä vaakakuppia loitommaksi kasvottoman yhteiskunnan vastuulta.
Uutta tutkimusta ei tarvitse tehdä. Jokainen lapsi ja nuori tarvitsee pysyvän aikuissuhteen ja toimivia ihmissuhteita.
Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Raahesta.